Olemme vuokranneet matkailupakun kuukaudeksi ajellaksemme ja tutkiaksemme maan ympäriinsä. Pöttöriauto ihastutti meitä näppäryydellään – minimaaliseen tilaan mahtuu vuoteeksi levitettävä sohva ja ulos levittäytyvä keittiö, kaikki tarpeellinen. Reput sullotaan penkin alle ja kylmälaukku ja ruokakaappi ladataan herkuilla.
On kevät, aloitetaan siitä, sillä se on ilmeistä täällä syvässä etelässä, Uuden -Seelannin eteläsaarella. Ilmassa on raikkautta, linnut laulavat ja on vaan jotenkin keväistä. Lennähdimme Christchurchiin 17.11. ja ensitunnelmat olivat hilpeät: kun kaikki on nurinkurin, on hyvä että liikennekin on vasemmanpuoleista. Aurinko kiertää vastapäivään, joutsenet ovat mustia ja samassa lauseessa mainostetaan kesää ja joulua.
19.11. Ajamme Banksin niemimaalle, tulivuorien muodostamaan mäkien ja vuonojen labyrinttin. Maisemat ja serpentiinitiet ovat pöyrryttäviä. Majoitumme maatilan pellolle ja tutustumme uuden kotimme muunneltavuuteen: kaikki tavarat ulos lampaiden sekaan ja etupenkille, vuode leveäksi, sängyn alta tarvitaankin jotain - ja kaikki alusta uudelleen. Tuolit ovat sopivasti ulkona, istahdamme ja avaamme mainion paikallisen punkun.
20.11. Aamukävelyllä katsomme delffiinien kisailua vuonossa. Vuoroin sataa, vuoroin aurinko paistaa. Pakkailemme ja lähdemme matkaan kohti sisämaata ja vuoria. Lounasta keitellään joen varrella, on ihanaa olla omavarainen ja tuttujen makujen äärellä! Sää muuttuu sateiseksi, maisemareitistä näkyy vain kumpuilevat pellot ja lampaita – maan suurimmasta laskettelukeskuksesta näkyy vain tienviitta. Illansuussa autosta pamahtaa rengas – onkohan autossa tunkkia, ja jos on niin missä? Sataa kaatamalla ja hämärtyy. Jake taitavana miehenä kiroilee ja vaihtaa vararenkaan paikalleen. Pysähdymme seuraavan kylään, Geraldineen, yöksi.
21.11. Geraldinen maitobaariin on keräntynyt parvi moottoripyöräjengiläisiä nahkaliiveineen, mikäpäs kirkkaassa sunnuntaiaamussa on kaakaotaan juodessa! Muuta nähtävää kylässä ei juuri olekaan. Jatkamme matkaamme kohti McKenzie countryä, järvien ja lumihuippujen ylänköä, joka on maisemana niin Narnioissa kuin Taru sormusten herrasta - leffoissakin. On ihmeellistä miten äkkiä maisema muuttuu ja kuinka hitaasti matka silloin etenee, kun joka mutkan takana pitää pysähtyä huokailemaan. Tavoitamme Tekapo-järven alkuiltapäivällä, otamme paikkoja haltuun ja pikniköimme räikeän turkoosin järven rannalla lumihuippujen katveessa. Jäät helisevät viiltävässä tuulessa – niin antarktista! Kiipeämme observatorion mäelle katselemaan joka suuntaan, sadekuurot pyyhkivät ylitsemme ja sateenkaari näkyy alapuolellamme. Ja sitten kuurojen välissä pikapikaa alas, mikä vei ylöspäin tunnin, vie alas kolmanneksen kun loikimme parkkipaikalle. Menemme lämmittelemän kylpylän kuumiin ulkoaltaisiin jotka höyryävät sateessa. Yöksi ajamme kylästä ulos järven rantaan. Yöllä sataa räntää.
22.11. Jatkamme ”ensimmäiseen etappiimme”, maan korkeimman vuoren Mt Cookin juurelle. Matkalla viivytään lohien vuoksi - tuore kala on parasta valmistaa heti sushiksi turkoosin joen varressa. Mt. Cook avautuu jäisenä ja ylväänä näkymäämme matalampien vuorten sangan ympäröimänä. Tutustumme vuoristokeskukseen ja teemme reittisuunnitelmia. Ilmasto on haastava – sadetta ja myrskyä lännestä tulee salamanopeasti, jäätiköt murtuvat ja on tavallista jäädä jumiin ylämajoille säiden armoille viikoksi. Mt Cook on sir Edmund Hilaryn ”kotivuori” ja hänen uroteoistaan hehkutetaan jokaisessa kadunkulmassa. Päätämme aloittaa hänen ensimmäisestä huiputuksestaan, Mt Ollivierista. Käymme kävelyllä katselemassa jäätikköä ja maan ihmeellistä kasvustoa, torkahdamme niitylle. Asetumme leirintäalueelle kohtaan josta jäätikkönäkymä ei häiritse yöunta, on täysikuu.
23.11. Ylös ja ulos. Tukeva aamiainen ja Ollivierille kiipeämään, repussa lounas, vettä ja paljon lämmintä vaihtovaatetta. Sää kirkastuu päivän lämmetessä ja kiipeäminen käy kuin tanssi. Huomaamme perässämme tulijoilla liehuvan suomenlipun ja urheiluhenki on korkealla. Asuista päättelemme haastajien olevan hiihtäjiä. Näköalapaikalla lipunkantajat pääsevät meistä ohi, mutta saavutamme heidät tankkauspisteellään. Käy ilmi että parivaljakko on kiertänyt suunnistuskisojen pokaaleja keräilemässä viimeisen kuukauden ( ovelia miehiä, joilla on jo pohjoinen kisakausi takana!) ja kyselevät omaa pistetiliämme. Mutisemme pitävämme vaeltelusta, mitä tuohon nyt sanoisi. Yläosa reitististä on vielä paksun lumen peitossa, nelivedolla rämmittävä. Maisema avautuu ympärillämme valkeana lumihuippujen ja niiden välisten jäävirtojen ketjuna, vastakkaisilla rinteillä valtavia jääkimpaleita putoilee ja käynnistää lumivyöryjä. 1000m kiivettyämme Suomen lippu pystytetään huipun katveessa olevan vessan ilmastointihormiin josta se herättää ansaittua huomiota, en tiedä mitä asiasta ajattelisin. Alamäessä alkaa jo jaloissa tuntua. Voin tunnustaa, että silloin kerrotaan huonoja juttuja jotka naurattavat hirveästi.
24.11. Millainen on Abel Tasmanin jäätikkö? Se on pitkä, sorainen ja pian sulanut. Päänähtävyys onkin sen alapäähän muodostunut valtava järvi jossa kelluu jäävuoria. Ihan kiva, mutta varmasti sen ylemmät osat olisivatkin hienoja, vahinko vain että sielläkin on iso järvi joka uhkaa romahtaa. Jatkamme matkaa poikki ”Rohanin ratsukuninkaiden” niittyjen, tankkaamme taas autoa ja ruokatarpeita ja haaveilemme jo merestä. Asiat tuntuvat tapahtuvan jotenkin liian nopeasti mutta.. Millaista tämä automatkailu oikein on? Miksi ajamme niin monien paikkojen ohi, vaikka silti matka ei tunnu edistyvän mihinkään? Pysähdymme uimaan ja piknikille järven rantaan, sitten viinitilalle maistelemaan tilkat kymmenkuntaa viiniä.. Ja meri! Pingviinejä! Ja toisia pingviinejä turisteille hämärässä, saapuvat ghettoonsa ruokkimaan poikasiaan. Pysäytämme yöksi Oamarun kaupunkiin, koska haluamme tutustua siihen. Leirintäalueet kaupungeissa ovat minusta tunnelmaltaan outoja, mutta yöpaikkaa luonnosta on pimeässä hankala löytää.
25.11. Oamaru osoittautuu kertakaikkiaan mielikuvituksellisen hassuksi kaupungiksi. Sen kulta-aika on ollut sata vuotta sitten – kullankaivajien ja päivänvarjorouvien aikaan, jolloin on keksitty mm. se polkupyörä jossa on valtava eturengas. Pyörätehdas valmistaa yhä Niitä Pyöriä ja kauppojen tädit ovat pukeutuneet viktoriaanisiin myssyihin ja tuoksuvat laventelilta. Välimaastossa on bonk-henkinen genre, jossa on tuotteistoa tulitikkuaskin kokoisesta ”kannettavasta melodialaitteesta” (vaikuttaa pikku gramofonilta kuulokkeineen) lähtien, päättyen viktoriaanisiin sädeaseisiin. Ja ihanat kahvilat ja ravintolat joissa on ihan nykyaikaista mutta erityisen juurevaa purtavaa. Täällä perunan rinnalla kilpailevat taro, kumara ja jamssi. Vierailemme maistiaiskierroksella juustolassa, jonka juustot olivat voittaneet lähes kaiken mitä on voinut – myös meidät juustosuosikkiuutemme. Päät aikakoneesta ja herkuista pyörällä lähdemme illansuussa kaupungista ja ajamme pöttöriauton hiekkarannalle. Iltakävelyllä keräilemme nenät hiekassa helmiäissimpukoita ja lähes törmäämme hylkeeseen. Annan anteeksi autolle, että se kiidättää minua liian nopeasti paikasta toiseen. Iltateen hetkellä, hämärässä, delffiinit teputtavat kaakattaen ohitsemme pesilleen. Olemme lähellä sitä itseään.
26.11. Päivän etappi on Fleurs Place, lounaspaikka kalastajakylässä, josta epäilty mutta hyödyllinen raamattumme Lonely Planet linjasi että olisi rikollista jättää paikka väliin. Kylläpä taskurapuannos olikin saavin kokoinen, kokit perkasivat kalaa laiturilla suoraan veneestä. Söimme kunnes olimme pökertyä ja vielä creme bruléeta päälle. Niinhän siinä sitten kävi, että kun olimme lähdössä valot eivät Enää olleet autossa päällä, koska akku oli jo ihan tapissa. Huoltomiestä odotellessa tutustuimme ravintolan henkilökuntaan ja vaihdoimme osoitteita. Illansuussa saavuimme Warringtonin kylään, saimme ajo-ohjeet sopivalle rantapaikalle jossa laskuvedellä saa kerätä simpukoita. Lähdin heti ison muovikassin kanssa mutta löysin vain kuoria, oli kai väärä laskuveden vaihe tai muuta salaista. Ranta oli kyllä hieno. Päivä oli sikäli erinomainen että pääsimme juttuun paikallisten kanssa, autoillessa iltaelämä jää vähälle ja välillä tuntuu ettei saa tuntumaa ihmisten elämästä. Kieli täällä on aika kaukana englannista ja tuntuu että aina ymmärrän tai vastaan väärin, ainakin hitaasti. Nyt sai harjoitella sitäkin!
27.11. Lyhyt matka Dunediniin, Otagonin pääkaupunkiin. Asemakaava noudattelee ovelasti kahdeksankulmiota mäkisessä maastossa – en ole kai koskaan ollut yhtä totaalisen eksyksissä. Vaikutelmaa tehostaakseen kaupungin turistikartaa oli vielä käännetty 90°, emme löytäneet yhtään ennalta kiinnostavaksi ajateltua paikkaa lauantai-aukiolojen puitteissa. Mutta juna-asemalla pidettäviin maalaismarkkinoihin löysimme ja monille neuvoa-antaville päiväkahveille. Päätimme majoittua vanhaan pappilaan perustettuun majataloon ja ottaa auton purku- ja pakkaussuhteellemme tilaa. Oli ihanaa nukkua höyhentyynyillä isossa sängyssä, autossa vaihdamme puolia tasavälein, keittiösiivessä tyyny ei mahdu sängylle, vaan putoaa ellei nojaa kylmälaukkuun.
28.11. Olemme saapuneet merileijona-alueelle. Tunnelma on uninen, 400 kiloiset pedot kuorsaavat rannalla selällään ja heittelevät eturaajoillaan hiekkaa aurinkosuojaksi. Ne metsästelevät yön merellä ja levossa niitä ei näytä häiritsevän juuri mikään, koko ja ilmeisen vahvat leuat saavat uteliaan kyllä pitämään etäisyyttä. Istumme hiirenhiljaa ja katselemme kun ne unisesti vaihtavat asentoa ja paikkaa, uusiakin tulee rantaan. Myös keltasilmäpingviinit tulevat rantaan hoitamaan poikasiaan ja telmimään vedessä kun olemme kuin kivettyneinä, ne ovat hyvin arkoja. Aurinko ja tuuli, naama on kuin kalastajaeukolla. Illalla ajamme hyvänmatkaa etelään ja leiriydymme luonnonsuojelualueen telttapaikkaan. Maisemat ja kylät ovat muuttuneet jylhiksi, aallot tyrskyävät kallioseinään ja nostattavat sumua. Täällä levätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti