10.7.Tusionin kulmilla , Pamir, Tadjikistan

Viides mahtava vaelluspäivä vuorilla! Vihdoinkin, vuorilla samoilu on ollut koko Tadjikistanin matkan idis, mutta kaikkea hauskaa on pakannut ohjelmistoon estäen tämän epämukavan ja riipuvuutta aiheuttavan urheilumuodon vakavan harjoittamisen.
Maanantaina pääsimme alkuun, siitä bloggaan myöhemmin, tiistaina kipusimme 3500 m ja keskiviikkona valloitimme 4370 m huipun! Vähän vahingossa, reitti nimettiin tietysti Sarma passiksi (solaksi), toiselta nimeltään Perk. peakiksi. No, olihan oikeakin sola korkealla, emme ole koskaan ennen kiivenneet niinkään korkealle.
Maisemat ovat ihan mielettömät. Vuorten rinteet kasvavat tuttuja ja tuntemattomia huumaavan tuoksuisia yrttejä. Puroja ja vesiputouksia riittää, aina kirkasta vettä. Jokapuolella on lumihuippuja, taivas lähellä. Alarinteitä laiduntaa vuohi- ja lammaskarjat ja lehmät. Jyrkissä kohdissa ajattelen että jos lehmä on kulkenut tästä, pääsen minäkin. Ajoittain kulkeminen vaatii täyden keskittymisen askeleeseen, on suljettava pois rinteen jyrkkyys, alapuolella odottava jyrkänne ja se minne seuraavan askelen asettaa.
Päivät ovat olleet aurinkoisia ja lämpimiä, yöksi lämpötila laskee lähelle nollaa ja usein illaksi nousee tuuli. Huulet ovat olleet täysin riekaleina jo monta viikkoa auringon ja kuivan ilman vuoksi, mikään ei siihen auta. Oliiviöljy palvelee muuten hyvin after sun voiteena purossa peseytymisen jälkeen.
Huipun valloituspäivä oli urakointia. Solan piti olla noin 4000m korkeudessa ja etsimme sitä hangilla. Sää oli onneksi mahtava ja lounasleivät syöty ihanan turkoosin järven rannalla. Kartan ja Tusionin vieraanvaraisen sedän ohjeiden unohduttua Jake lähti kiipeämään – täytyyhän tämän rinteen joskus taittua – ja lähti kiertämän spiraalimaisen ympyrän yhä ylemmäs. Ei autanut, matka takaisin toiseen solaan olisi ollut liian pitkä, on mentävä tai palattava koko matka lounaspaikalle takaisin. Siispä kiipesimme kompassin suunnalla, onneksi enimmäkseen kantavilla hangilla. Taakse jäi vuorten sylissä lepäävä ylänkölaakso jossa sulamisvesijärvet kimmelsivät ja kotka kaarteli siivet ujeltaen, oli täysin hiljaista. Sinne ei kuitenkaan voinut jäädä yöksi, Murghabin vuoristotaudin kummitus ja Jaken ohut makuupussi pakottivat yöpymään alempana. Vuoristotauti ei sinänsä ollut paha mutta rinkka, rakka, tiukka ylä- ja alamäki ei siinä olotilassa luonnistu. Parasta mennä alas hyvän sään aikana.
Lopulta huippu taittui toisen puolen laaksoon ja pääsimme kierrättelemän kimmeltävillä iltapäivän hangilla alaspäin. Kun lehmänlantaa ja sulia laikkuja alkoi ilmestyä oli aika etsiä paikka teltalle ja keittelemään pataa makaroonista, soijarouheesta, tomaatikeitosta, auringonkukansiemenistä ja kuivatuista bors-vihanneksista. Ruoka maistui, aurinko painui lumihuippujen taa, maisema oli alapuolelamme. Kotka kierrätteli ympärillämme ja me ja muut murmelit vetäydyimme koloihmme suojaan yön viiltävältä tuulelta. Lumimies ei tulut vieläkään.
Kumma kyllä, kiipeäminen korkealla ei tuntunut yhtä hengästyttävältä kuin alemmat – kylläkin jyrkemmät rinteet. Askel ylä- ja alamäessä tulee varmemmaksi ja vakaammaksi, jokien ylitys sujuu myös. Rinteillä on kastelukanavastoja ja kosteita, tuoksuvia suoniittyjä joilla kasvaa isoja putilokasveja ja orkideoja ylitellään myös. Laidunmaata siis hoidetaan ja lisätään täällä. Jake teki minulle oivan vaellussauvan pajusta kun lähdimme kiipeämään, se auttaa paljon. Sauva toimii kuin Lancia Delta Integrale muinaisen TM:n mukaan: ohjautuu vielä väärin linjatuissa hypyissäkin.
Nyt aamupuuhissa.Vuolaan joen varrella, aamuauringossa, noin 3400m korkeudessa mutta tuntuu kuin olisi jo ihan alhaalla. Tänään laskeudumme kylän liepeille ja suunnitelman mukaan lähdemme aamulla. Käymme ehkä tervehtimässä kylän opettajaa joka auttoi meitä täällä rekisteröitymisessä ja polulle. Jäljellä on vielä riisiä, kasvislientä, teetä ja kahvia, mutta eipä huolta – Marco Polon isältä Nicololta kesti neljä vuotta päästä eroon Kublai Khanin vieraanvaraisuudesta!