Olemme viidettä päivää väijymässä lumimiestä Batchorin yläpuolisissa laaksoissa. Maasto on ollut hankalaa, päivät pitkiä, ja muutenkin matkassa on riitänyt mutkia ja yllätyksiä. Olemme väsyneitä ja likaisia. Päivän tavoitteena on siirtyä takaisin Khorogiin, jossa alkaa illalla musiikkifestarit. Matkaa on noin sata kilometriä, josta pitäisi selvitä iltapäivään mennessä. Heräämme teltastamme seitsemältä, syömme aamupalaksi mannapuuroa ja kuivattuja taateleita. Tavarat nopeasti kasaan ja aloitamme aamumarssin kolmen kilometrin päässä olevaan kylään, josta toivomme saavamme järjestettyä jonkinlaisen kyydin Pamir Highwayn varteen. Batchorista on 20 kilometrin autio ja hankala tie seuraavaan kylään tuon päätien varressa. Matkalla ei ole ensimmäistäkään taloa, kuten toiseen suuntaan kävellessämme jouduimme huomaamaan. Iloksemme kylän jokirantaan näyttää olevan pysäköidyn auto, muuten kylä vaikuttaa autiolta. Hetken kuikuilun jälkeen erään nurkan takaa ilmestyy vanhempi herrasmies, jonka kanssa saamme yksinkertaisella Englannin, Venäjän, Shukrin ja Viittomakielen sekoituksella selvitettyä tervehdykset, nimemme, mistä tulemme ja minne olemme matkalla, sekä etsivämme kyseisen auton kuskia. Lukuisia toistoja samankaltaisesta ”keskustelusta”, pari kupillista teetä ja kulhollinen jugurttia, ja olemmekin kuskin ja parin aputyöntäjän kanssa matkalla. Pääsemme noin kilometrin verran kylän ulkopuolelle ennen kuin polttoaine loppuu. Nilkutamme kone sammahdellen takaisin kylään. Pojat hankkivat jostain muutaman litran polttoainetta ja pari tyttöä kyytiin, ja matka jatkuu taas.
Kymmenen kilometriä edempänä tien yli virtaa vuolas joki, joka on uurtanut tietä noin metrin syvyydeltä. Hetken mietittyään kuskimme löytää sopivan ajouran, käskee kyytiläiset ylittämään joen jalkaisin ja kaasuttaa tyylikkäästi jalkapallon kokoiset kivet lennellen yli joen. Samaan aikaan jokea ylittämässä oleva UAZ ei ole yhtä onnekas. Moottorissa on jotain vikaa, se ei pysy käynnisssä. Keräännymme päät yhdessä veivaamaan kampea ja pumppaamaan kaasua. Vihdoin moottori yskähtää käyntiin komean savupilven saattelemana ja kuski pääsee yrittämään joen yli. Alku näyttää lupaavalta, mutta kone hyytyy taas kesken matkan. Ahkeralla veivaamisella, kampeamisella ja työntämisellä saamme UAZin muutama metri kerrallaan eteenpäin ja vihdoin ylös joesta.
Viisi tuntia Batchorista lähdön jälkeen pääsemme vihdoin Pamir Highwayn varteen. Tadjikistanissa jokainen auto ottaa kyytiläisiä maksua vastaan jos vain tilaa riittää, joten ei muuta kuin odottamaan. Puoli tuntia myöhemmin olemme edelleen samassa paikassa, ensimmäistäkään autoa ei ole kulkenut Khorogin suuntaan. Aurinko paistaa kuumasti ja nälkäkin alkaa vaivata. Onneksemme meidät tänne tuonut kuski päättää lähteä etsimään polttoainetta edempää Khorogin suunnasta, ja pääsemme hänen kyydissään hiukan (”tsutshu”) matkaa. Jospa edempänä olevista taloista olisi joku auto lähdössä? Kun olemme kiipeämässä autoon, siistin näköinen Pajero pyyhältää ohitsemme. Ehdin nähdä, että kyytiläiset ovat turisteja. Tuon kyytiin olisimme varmaan päässeet! Mikään ei auta, maasturi katoaa edellemme ennen kuin pääsemme edes kunnolla liikkeelle. Ajamme kymmenen kilometriä, sopivaa kyytiä väijyen. Yhtäkkiä näemme äskeisen maasturin pysähtyneenä tien varteen. Ajamme hiukan edemmä ja jäämme tien varteen odottamaan. Auton ilmestyessä nyppylän takaa otamme ” pulassa olevan matkaajan” ilmeet kasvoillemme ja heilautamme kättä. Jesh! Se pysähtyy! Hetkeä myöhemmin matka jatkuu Dushanbessa asuvan ranskalaisen Lilyn seurueessa. Vaikka matkassa on vielä muutama turistimutka, voimme nyt hengittää vapaammin. Matka vie hitaasti, mutta varmasti oikeaan suuntaan ja kaupunkielämän iloihin.
Khorogiin on poissa ollessamme laskeutunut helleaalto. Valumme mannapuuron kaltaista hikeä illan viimeisessä valossa pystyttäessämme telttaa Pamir Lodgen pihaan (huoneet ovat tietenkin kaikki varattuja). Siistiydymme niin nopeasti kuin pystymme ja kiiruhdamme syömään venäläiseen ”Varka”-ravintolaan, jossa tiedämme olevan ilmastoinnin. Harvoin on olut maistunut yhtä hyvältä kuin ensimmäinen ”Baltika 7” sienisalaatin kera.
Voi, oisinpa mukana. Pohjanmaalla liftatessa ei ole yhtä jännää, kun joet ei enää tulvi ja kyytejä saa vain saarnamiehiltä.
VastaaPoista