Me näimme tiikerin, me näimme ihka oikean villin elävän bengalintiikerin! Olemme onnenpekkoja että sekä näimme sen, että kirjoitan siitä nyt tässä!!! Olemme Chitwanin kansallispuistossa, Nepalin eteläosassa. Teimme kolmen päivän viidakkokävelyretken, se oli villeimpiä kokemuksia mitä olen koskaan kokenut. Saimme oppaiksi mainion parivaljakon jonka kyky huomata ja tunnistaa eläimet on suuremmoinen ja näimme paljon muitakin eläimiä retken aikana, osasimme kaikki neljä kävellä hiljaa. Chitwan on harvoja luonnonpuistoja joihin ylipäätään saa mennä jalkaisin, oppailla oli aseinaan vain tukevat bambusauvat. Ohjeiksi lähtiessämme saimme, että jos sarvikuono hyökkää, on juostava niin kovaa kuin pystyy ja kiivettävä puuhun jos mahdollista. Jos taas mustakarhu hyökkää, on muodostettava tiivis ryhmä ja huudettava kovaa, oppaat hoitavat käsikähmän. Jos tiikeri hyökkäisi, on vain toivottava ettei se ole tosissaan.
Ensimmäisen päivän aloitimme norsuretkellä anivarhain, Sundakali-norsu tallusteli kylästä viidakkoon. Oksat vain ropisivat kasvoihimme kun tarkkasimme herkeämättä eläimiä. Eipä aikaakaan kun peurojen ja apinoiden liikkeitä raskaammat kahinat alkoivat kuulumaan. Joen rantaa käveli naarmuinen sarvikuonouros ja etsiskeli sopivaa kylpypaikkaa. Saimme katsella sitä tovin, se ei pätkääkään piitannut norsusta ja päästi meidät lähes kosketusetäisyydelle. Norsumme kuljettaja tiesi lähistöllä myös sarvikuono emon ja poikasen ja onnistuimmekin löytämään ne nukkumasta pensaikosta. Norsu herätteli niitä jalkeille kärsällään, se oli ihan uskomattoman tuntuista. Unisina ne sitten köpöttelivät edellämme ennenkuin katosivat viidakkon.
Aamupalan jälkeen lähdimme matkaan puunrungosta koverretulla kanootilla ohi vaikeakulkuisen heinikkoalueen. Heinä on lähes läpikulkemattoman tiivistä ja noin neljän metrin kulkuista, saimme siitä vielä runsaasti kokemuksia. Aivan vähän matkan päässä näimme pienen kauriin hypivän korkeita hyppyjä rantapenkalla, muiden kauriiden haukahdellessa varoituksia. Arvasimme että nyt tapahtuu jotain, peto on lähellä. Samalla hetkellä näimme töyräällä valtavan tiikerin, siinä se seisoi puun katveessa ihan lähellä. Ehkä 10-15 sekuntia ehdimme ihailemaan sitä ennenkuin virta vei kanoottimme töyrään taakse. Rantauduimme niinpian kuin suinkin ja teimme jotain ihan pähkähullua. Lähdimme väijymään bemgalintiikeriä kolmimetrisen rantatöyrään alla, se olisi hyvinkin päässet hyökkäämään niskaamme, ennen kuin olisimme voineet tehdä yhtään mitään. Kiipesimme ylös ja näimme otuksen valtavat jäljet, mutta karvatuppoja tai muutakaan ei ollut enää muistoksi.
Täälläkin on hyvin harvinaista ja onnekasta nähdä tiikeri, oppaat jotka ovat viidakossa lähes päivittäin näkevät niitä hyvällä onnella ehkä kerran vuodessa, monet eivät koskaan. Kun eilen palasimme kylään, kaikki tiesivät siitä ja ottivat meidät vastaan suurina seikkailijoina, kylläpä hiveli väsynyttä ja hikistä retkeilijää!
Kävely viidakossa oli hienoa, hikistä, raskasta ja kutittavaa. Polttavia, piikikkäitä ja viiltäviä kasveja on paljon ja näkyvyys vaihteli. Välillä satoi kaatamalla, olimme läpimärkiä ja täynnä iilimatoja, ne menivät vaatteiden sisään ja jokapaikkaan. Välillä oli taas läkähdyttävän kuuma. Kävely oli kuitenkin aivan uskomatonta, näimme sarvikuonoja, peuroja, villisikoja, krokotiilejä, vaikka kuinkapaljon lintuja ja apinoita. Oli oltavava hyvin hiljaa ja tarkkana, puskasta voi hypätä myös leopardi tai karhu.
Ensimmäisen päivän lounastauolla menin piipahtamaan puskassa ja kuulin rahinaa. Kiirehdin takaisin melkein housut kintuissa viittoillen oppaalle. Hetkessä polulla edessämme seisoi sarvikuono poikasensa kassa. Se painoi päänsä tanaan, kuopaisi ja lähti tulemaan kohti – me juoksimme! Onneksi hyökkäys oli vain varoitus ja päätty pian. Saimme tästä hulvattoman videon. Kyllä pysyimme valppaina loppupäivän. Maasto oli vaihtelevaa, heinikosta pensaikkoon ja metsään jonka aluskasvillisuus vaihteli. Välillä menimme polkua tai tienpohjaa mutta paljon myös umpimetsää tai eläinten polkuja. Usein kuulimme kahinaa ja innostuksen ja pelonsekaisin tuntein odotimme mikä sieltä putkahtaa. Kerran tutkimme lintutornin lähellä krokotiilin pesää, kun opas alkoi kovasti kiirehtiä meitä torniin. Sieltä näimme heinikon heiluvan ja sarvikuonon ruokailevan ihan vieressämme, se ei ehkä ollut huomannut meitä.
Kansallispuistoon ei saa jäädä yöksi ja illan hämärtyessä palasimme joelle toisen kylän kohdalla. Huutelimme venekuskia melomaan meidät yli, toisella simällä tarkkaillen krokotiilien liikkeitä joella. Majoituimme pienessä vierastalossa joka oli erittäin paikallinen, sain kuin sainkin taas liasta jäykistä petivaatteista kunnon kirpunpuremat jotka kutittavat sietämättömästi. Talo oli kuitenkin oikein ystävällinen, ruoka hyvää ja saimme aamulla vielä matkaamme matkaeväät. Illan hämärtyessä katsoimme lasten jalkapallopeliä rantaniityllä ja saamalla seurasimme krokotiilien liikeitä varoitellen jos ne tulivat rantaan saakka. Krokotiilejäkin suurempia otuksia täällä ovat khariaalit jotka kasvavat seitsemän metrin mittaisiksi mutta syövät onneksi vain kalaa. Ne ovat pysyneet muuuttumattomina fossiililöytöjen perusteella 110 miljoonaa vuotta, ovat sisi täydellisiä otuksia elementissään.
Toisen päivän aamuna satoi kaatamalla vettä ja ukkospuuskat pyyhkivät ylitsemme. Suunnitelmamme oli ylittää viidakko ja illaksi saapua kylään kansallispuiston toiselle puolelle. Lähdimme matkaan ensin mättäillä hypellen ja vedenpeitossa olevia alueita kierrellen mutta pian kaikkialla oli niin mutaista, että jouduimme kahlaamaan polvensyvyisessä vedessä iilimatoja nyppien. Ne löysivät tiensä jokapaikkaan, purivat sukkien läpi ja menivät vaatteiden sisään. Jakella oli yksi poskessakin ja minulla kainalossa. Kymmenet puremahaavat vuotavat verta avokätisesti, mutta eivät onneksi helposti tulehdu, vaatteet olivat kuitenkin kamalan näköisiä sateessa levinneestä verestä. Eläimiä ei tietenkään näkynyt.
Iltapäivällä pääsimme korkeampaan maastoon ja sadekin hellitti pikkuhiljaa. Joet olivat muuttuneet mutakuohuiksi, sillat olivat vyötärönsyvyydellä, jos olivat enää paikoillaan. Oli selvää ettemme pääse määränpäähämme, liian suuria tulvivia jokia ylitettäväksi ja olimme myöhässäkin. Oli palattava takaisin. Näimme hieman kauriita, lintuja, villisikoja ja Felix Chitwanuksen, metsänvartijan lemmikkikissan. Kylläpä ällötti palata samaan majapaikkaan mutta se siitä, tiesin ettei puhtaita lakanoita kylästä löytyisi koska olin asiasta jo puhunut ja yritin nukkua vaatteet päällä kirppupedilläni. Koettelemusten päivä vastapainona ensimmäisen päivän suunnattomalle onnelle, olimme taas tasoissa.
Kolmantena päivänä, sää oli taas kuuma ja kävelimme puiston suoja-alueella kokopäivän takaisin. Maasto oli upeaa, suurimman osan matkasta kuljimme tiheässä metsässä jossa oli aika helppo kulkea. Reitillä oli pari lintutornia ja näimme runsaasti eläimiä, samoja kuin aiemminkin. Olimme hikisiä, kutisevia ja haisimme kuin tiikerit, oli pidettävä isompia välimatkoja hajun takia kun tulimme reitin päähän norsufarmille. Saimme kylmää juotavaa ja katselimme kun kun emonorsut poikasineen palasivat metsätöistä ilta-auringossa. Poikaset kulkevat emojen mukana noin viisivuotiaiksi ja sitten ne koulutetaan kantamaan kuormia, etsimään kadonneita, pelastamaan tulvien keskelle joutuneita ja suojaamaan peltoja villieläimiltä. Norsut lisääntyvät huonosti vankeudessa ja siksi farmi on harvinainen. Pikkunorsut imivät kärsällä maitoa emosta ja ruiskuttivat sen sitten suuhunsa. Ne olivat niin suloisia, olen jotenkin ihan täpinöissäni näistä otuksissa, ehkä minulla on ollut elefantti edellisessä elämässäni!
Niin on, että viidakko, paratiisikin, tarvitsee tiikerinsä että se on kiinnostava – vaara pitää hommaa kasassa ja on kuin suola. Ennen lähtöä sanoinkin Lauhalle että ei ole vaaraa että jään jollekin paratiisisaarelle, arvostan enemmänkin hankalampia olosuhteita. Silloin tuntee olevansa elossa kun nautinnon vastakohtakin olemassa.
Kun auringonlaskussa lompsimme viimeiset kolmekilometriä kylään, niin väsyneinä, hikisinä ja haisevina kuin mahdollista, ajattelin että kyllä tämä on seikkailujen aatelia! Mieliala oli mahtava, tiikeriseikkailijat palaavat! Chitwan on ilmanmuuta paras lukuisista kansallispuistoista joissa olen käynyt juuri siksi että se opettaa todellista luontosuhdetta, tarkkailua ja alttiinaolemista. Mitäpä autolla ajelusta tuolla reitillä olisi jäänyt käteen? Puistoon pääsee kuivana aikana myös autolla mutta nyt tietä ei ole, eikä juuri turistejakaan. Jopa suurimmassa kylässä Sauharassa voi joenrannalla katsella kun eläimet tulevat illalla juomaan ja norsut tallustelevat kylänraitilla. Autoja ei juuri ole, kulkeminen onnistuu myös härkä- tai hevosvankkureilla. Vesipuhvelit rypevät joessa ja kahlaajia ja kurkia on paljon. Vuodenvaihteessa kuivuneet ruohikot kuulemma poltetaan ja senjälkeen näkyvyys on paljon parempi, mutta tietysti myös kylän meininki muuttuu kun enemmän matkailijoita tulee. Täällä ei voi olla ajattelematta että tälläistä se on ollut ennenkuin ihminen on vallannut jokapaikan peltoineen, kaupunkeineen ja teineen. Luonto on säilynyt täällä ”koskemattomana” koska alue on ollut kuninkaan metsästyspuisto ja kunikaallisia jahteja on tehty elefanteilla kunnes alue lopulta päätetiin rauhoittaa kokonaan.
Tänään on pesty vaatteita, lepäilty ja tankattu. Olen kiintynyt majatalomme elefanttiin Pinkyyn, tutustuimme siihen heti kun saavuimme ja käymme katsomassa sitä monesti päivässä, annamme banaaneja ja keksejä. Se syö 250 kg heinää ja 50 kg riisiä ja melassia joka päivä jotka sen hoitaja kietoon kilon painoisiksi nyyteiksi. Niitä se sitten oikutellen purkavaa ja tietysti yrittää syödä pelkät makupalat sisältä. Nukkuessaan Pinky makaa kyljellään ja hengittää Niiiin hitaasti. Tänään pääsin pesemään sitä jokeen, se retkotti vedessä kyljellään vain kärsänpää ilmassa ja nautti harjauksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti