ANNAPURNAN KIERTO

Annapurna Circuit Trek on maailman parhaimpana pidetty vaellusreitti ja syystäkin. Missä muualla voit kävellä kolme viikkoa hulppeissa maisemissa läpi ystävällisten vuoristokylien ja päästä joka ilta kuumaan suihkuun (ainakin jos aurinko on paistanut aurinkokeräimiin) , puhtaaseen vuoteeseen ja hyvin tehdyn ruoan pariin? Retken helmenä komeilee 5416- metrisen Thorung La-solan ylitys, joka on yksi korkeimpia kohteita maailmassa jonka kadunmies voi saavuttaa, ilman erikoisvarusteita tai kallista retkikuntaa. Upea kohde houkuttelee Annapurnaa kiertämään vuosittain n. 16 000 ulkomaalaista matkaajaa, joista puolet loka-marraskuun aikana. Annapurnan kierto on ollut mielessämme jo usean vuoden ajan. Nyt kun olemme näillä nurkilla, meille avautui upea mahdollisuus tehdä tämä vaellus ilman aikataulupaineita. Jos haluamme, voimme viettää lokoisia päiviä vuoristokylissä tai jatkaa matkaa Ananpurnan Base campille. Löyhä aikataulu helpottaa myös korkeaan ilmanalaan sopeutumista ja pienentää vakavan ja epämiellyttävän vuoristotaudin vaaraa. Ajoituksemme on rohkea, sillä syyskuussa saattaa monsuunisateiden jatkuminen tehdä retkestä epämiellyttävän tai vähintäänkin estää parhaiden maisemien näkymisen. Toisaalta low seasonin aikana ei tarvitse stressata majoituksen järjestymisestä, jokaisessa majapaikassa on varmasti tilaa, ja hinnoista voi tingatakin. Ja poluilla riittää tilaa.

12.9.2010 Siirtyminen Kathmandu-Besisahar. Jennyn Meditaatiokurssille osallistuneet aussit olivat järjestäneet oman pikkubussin, jolla 8 tunnin matka on puhdasta luxusta. Olemme perillä noin neljän aikaan iltapäivällä, ja päätämme jäädä yöksi Besisahariin. Seuraavaan kylään olisi noin 1½ tunnin kävely, joten tulisi kiire ennen pimeää.

Päivä 1: Besisahar-Bahundanda, n. 20 km, nousua 820 metristä 1310 metriin. Kuuma päivä, heti aamusta auringon paistetta. Vaellusvaatteet kastuvat vääjäämättä läpimäriksi. Alkumatka kulkee pitkin jeepinkuljettavaa ”tietä”, joka nyt sadeajan päätteeksi on tavallistakin huonommassa kunnossa. Näemme vilaukselta Annapurnien kimmeltäviä huippuja, maisemat ovat vielä trooppista sademetsää. Päivän päätteeksi tiukka nousu, eksymme lisäksi oikealta reitiltä ja teemme tunnin mittaisen ylimäärisen koukauksen. Aurinko on jo laskemassa kun pääsemme perille jalat krampaten nestehukasta. Tiukka aloitus, päätämme ottaa seuraavina päivinä rauhallisemmin.

Päivä 2: Bahundanda- Chamche. 12 km, nousua 1310m->1385m. Aloitamme hitaalla aamupalalla. Polku laskee aluksi jyrkästi, edellisen päivän nestehukka tuntuu vielä jaloissa. Polku on tänään selvästi haastavampi kuin eilen. Sade on saanut veden virtaamaan pitkin polkuja liukastaen kivet ja aiheuttanut useita pieniä maanvyörymiä. Saavumme Chamchen majapaikkaan hyvissä ajoin viideltä ja otamme päiväunet ennen illallista. Pilvien peittämällä taivaalla ei näy vuorien lumihuippuja.

Päivä 3: Chamche-Dharapani, 11 km, nousu 1385m->1900m. Maisemat jyrkkenevät selvästi, täysin pystysuorat kalliot alkavat reunustaa jokea, jota polku seuraa. Polku käy vaikeammaksi ja vaikeammaksi maanvyörymien takia. Osa vyörymistä on vienyt puolen kilometriä polkua mennessään ja liikenne on siirretty toiselle puolen jokea. Joka puolella on työporukoita korjaamassa polkua, joka ei ole pelkästään turistien hupireitti, vaan elintärkeä ja ainoa tie vuoriston kylille. Olemme törmäilleet matkalla useampaan kertaan paikalliseen nuoreen pariin, jotka kävelee 4 päivää kuukauden ikäisen vauvan kanssa synnytyksen jälkeen takaisin kotikyläänsä. Pysähdymme Talissa syömään aikaista lounasta, samalla kun liikenne polulla on pysäytetty räjäytystöiden takia. Saamme luvan jatkaa matkaa, kompastelemme kapealla polulla korkealla joen yläpuolella väistellen räjäytettyjä lohkareita ja vastaan tulevia hevoskaravaaneja, yläpuoliselta rinteeltä ropisee välillä pikkukiviä. Hetkeä myöhemmin edessämme on vieläkin pelottavampi kohta: löysä maa-aines on sortunut rinteeltä, muodostaen jyrkästi viettävän luiskan polun poikki, päättyen sata metriä alempana raivoavaan jokeen. Vyörymä on aivan tuore, vain muutama kantaja on polkenut epävarman uran sortuman yli. Rohkaisemme mielemme ja ylitämme tämänkin kohdan, takaisin ei ole kääntymistä.
Iltapäivällä seuraa päivän kolmas erikoiskoe: Komea vesiputous on päättänyt siirtyä laskemaan suoraan keskelle polkua. Sadesuojat rinkan päälle ja nopeasti loikkien läpi kylmän suihkun. Vaelluskengäthän siinä täyttyy vedestä! Naureskelemme paikallisten kanssa raikkaalle suihkulle, mutta mietin samalla miten ihmeessä saan kengät taas kuivaksi. Märissä kengissä vaeltaminen on lähes varma tapa saada jalat täyteen rakkoja ja pitkästä loppumatkasta yhtä painajaista. Onneksi olemme jo päättäneet lopettaa tänään ajoissa ja pyykätä kaikki kuolemalta haisevat vaellusvaatteemme. Ilma on ylös kiivetessämme jo alkanut viiletä, jatkossa ei pitäisi enää tarvita hikoilla kuin possut.

Päivä 4. Dharapani-Chame. 16 km, nousu 1900->2710m. Eilen illalla alkoi tihuttava sade, joka on jatkunut koko päivän. Ensimmäistä kertaa tällä matkalla varusteet kastuvat sateesta ennemmin kuin hiestä. Eilen vesiputouksessa kastellut vaelluskengät ja muut märät kamat eivät juurikaan kuivu kostean koleassa ilmassa. Liikkeellä ollessa märät vaatteet eivät haittaa, mutta joka tauolla tulee herkästi kylmä. Muuten oikein mukava päivä, ruumis alkaa tottua kävelyyn. Tiukan 600m kiipeämisen jälkeen kasvillisuus muuttui havupuumetsiksi ja polku on ollut pääasiassa mukavan tasaisesti nousevaa leveää baanaa. Matkaamme neljättä päivää tasatahtia paikallisten kantajaporukoiden kanssa, joille olemme antaneet nimet kantamusten mukaan: Peltikatot, Vesiputket, Kanakauppias, Köysirata.... ”Hei, tuolla edellä menee Köysirata” tai ”ei me pysytä edes kanakaupauppiaan tahdissa”. Kirjoittelen tätä (jälleen) mukavassa majatalossa, nyt ensimmäistä kertaa hellan ääressä. Kelit ovat kylmenneet päin ylöspäin mennessä. Hellan ympärille kerääntyneet väsyneet vaeltajat ovat levitelleet märät kamppeensa pyykkinaruille hellan päälle. Mahtavaa saada aamulla kuivat kengät ja vaatteet. Pilvisyys ja sateisuus alkaa ärsyttämään. Tiedämme että yläpuolellemme aukeaa upeat lumihuippumaisemat, mutta olemme niistä nähneet vain pieniä vilahduksia. Sadeajan pitäisi jo olla päätttynyt, viime vuonna päättyi elokuun puolessa välissä.
Kuvassa Jenny ja rukousmyllyt. Myllykkäimpinä päivinä "Manien" pyörityksestä sai oikean käden todellakin kipeäksi.

Päivä 5: Chame-Upper Pisang. 14,5 km, Nousu 2710m-> 3310m. Hieno päivä. Upea maasto ja helppo loivan tasaisesti nouseva baana tiukan aamukiipeämisen jälkeen, pärjäämme vastamäissä mukavasti huolimatta aika isoista rinkoistamme. Monet kulkijoista turvautuvat kantajien apuun ja kuljettavat itse vain pientä päiväreppua. Maisema on paikoin kuin metsä-Lapista, nousut vain jatkuvat melkoisesti pidempään. Teemme lounasta hevoslaitumen reunalla, saamme hiukan vaihtelua majatalojen tarjontaan ja rinkkaa kevyemmäksi. Timangin kohdalla alamme laulelemaan Frederikiä: ”harva meistä on rautaa, moni taipua saa...”. Lopetamme jo kolmen aikaan iltapäivällä. Tästä eteenpäin etenemistä ei määrä niinkään miten pitkälle jaksamme kävellä, vaan akklimatisointirytmi vuoristotautia ajatellen. Sopiva päivän nousu on 300-500m, jollei halua vaarantaa terveyttään. Hetkellisesti voi käydä korkeammallakin, mutta yöksi pitää aina palata tähän rytmitykseen. Tähänkin asti majatalot ovat olleet yllättävän mukavia, mutta tämä on paras tähän astisista. Uudehko paikallisen pariskunnan pitämä talo polveilee monelle tasolle ja on täynnä hienoja yksityiskohtia. Huone on yksinkertainen, mutta erinomaisen siisti ja tuoksuu havupuulle. Isäntä lämmittää suihkuveden polttopuilla, kun päivä on ollut pilvinen. Yläkerran pienestä illallishuoneesta on 270 asteen näköala alas laaksoon ja keskelle huonetta hella levittää suloista lämpöä. Ja ruoka...Yksinkertaista, mutta rakkaudella ja erinomaisella maulla tehtyä. Illallista odotellessa juttelemme Sveitsiläisen ja Kanadalaisen pariskunnan kanssa näiden kolmen upean maan eroista ja maistelemme paikallista kuumaa riisiviiniä.

Päivä 6: Upper Pisang- Manang. n. 19,5 km, nousua 3310->3800m->3540m. Aamu alkaa harmaana ja sateisena. Suunnittelemme jo rokulipäivää, mutta sade alkaa aamupalan aikana hellittämään, joten päätämme siirtyä ainakin yhden kylän verran eteenpäin. Olemme päättäneet mennä vaihtoehtoista ”ylempää” reittiä, joten heti ensimmäisenä edessä on puolen kilometrin tiukka nousu. Vuoren kylkeä ylös siksakkaava polku saa hien pintaan ja pulssin hakkaamaan. Vaatekappale toisensa jälkeen siirtyy rinkkaan kunnes poljemme ylöspäin hellevarusteissa vaikka hengitys höyryääkin. Nousu palkitaan hienoilla vuoristokylillä ja mäntymetsillä sekä upealla korkeuskäyrää pitkin kiemurtelevalla kapealla polulla. Sadekin hellittää ja nouseva tuuli lupailee muutosta keleihin. Aivan oikein, iltapäivällä taivaalle alkaa ilmestymään sinisiä läikkiä. Pääsemme ensimmäistä kertaa jännittämään tosissaan, josko Annapurna II ja IV tulisivat esiin pilvien takaa. Lumisia rinteitä ja jäätikköä vilautellaan meille kiusoitellen kuin reittä viiskymmenluvun Jallussa.
Vuorilla kaikuu epävireisesti ” My way” ja ”Moottoritie on kuuma”. Aiomme yöpyä Bhragassa, mutta majatalot eivät läpäise seulaamme, päätämme jatkaa vielä hiukan matkaa Manangiin vaikka jaloissa jo painaakin pitkä ja raskas päivä. Huomenna on kuitenkin tiedossa lepopäivä akklimatisoinnin takia, joten pieni revittely ei haittaa.

Päivä 7: Lepopäivä/ Manang. Ja seitsemäntenä päivänä he lepäsivät....Lepopäivä on tärkeä paitsi matkan rasituksista toipumiseksi, myös koska tarvitsemme aikaa totuttaksemme ruumiimme korkeaan ilmanalaan. Käytämme päivän nukkumiseen, lueskeluun ja koko vaelluksen parhaassa leipomokahvilassa notkumiseen. Manang on alueen kaupallinen keskus. Täältä voisi ostaa kaiken vaelluksella tarvittavan ja yllättävää kyllä, lähes samoihin hintoihin kuin Kathmandusta vaikka kaikki tavarat kannetaan tänne viiden päivän ajan kantajien selässä. Uskomattoman kylmän kalsea keli, kosteus tunkeutuu kaikkien vaatteiden läpi. Pilvien keskellä, ei vieläkään maisemia...

Päivä 8: Akklimatisointipäivä: n. 6Km, nousua 3540m->4000m->3540m. Uskomatonta, miten maailma voi muuttua yhdessä yössä. Aamu herää kirkkaana ja kauniina. Kaikki ympäröivät lumihuippuiset vuoret ovat paljastuneet yön aikana, Maisema on henkeä salpaava. Poissa on eilisen kalsea kosteus, tilalla lempeä auringon lämpö. Ihmiset heräävät jo aikaisin ja kerääntyvät kylän raitille nauraen: Monsuuniaika on ohi. Hotellissamme kertovat, että aurinko paistaa ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen. Kaikki ovat olleet kovin huolissaan sadon puolesta, nyt vilja saattaa ehtiä kasvaa ennen talven tuloa. Akklimatisointi-rytmiin kuuluu käydä päivän aikana korkealla ja palata yöksi alemmaksi. Lähdemme siis kiipeämään ylös Tashen Gompalle, jossa 94-vuotias budhalaismunkki antaa siunauksensa Thorong La-solaa ylittämään lähteville. Kyseinen munkki on asunut luola-asumuksessaan 41 vuotta tulematta välillä alas. Munkin tapaamisen jälkeen nautimme auringon lämmöstä Luolan ulkopuolella, vasta nälkä ja jano saa meidät palaamaan takaisin alas.

Päivä 9: Manang-Yak Kharga. n. 9 km, nousua 3540m->4050m. Lyhyt päivä, mutta jyrkkä nousu. Aurinko paistaa edelleen. Maisema avartuu kun nousemme ylös solaa. Puusto katoaa, vain katajapuskat kestävät vielä näin ylhäällä. Lopetamme jo puolilta päivin, ylemmä ei tänään kannata mennä vuoristotaudin takia. Ja toisaalta, mihinpä meillä on kiire? Takaisin mutaisille, kuumille viidakkopoluille? Tämän takiahan tänne olemme tulleet, joten nyt nautitaan olosta. Aurinko lämmittää suloisesti. Oikein mukava majatalo, viileän raikas vuoristoilma, ikkunasta näkymä 7454-metriselle Ganggapurnalle..Taidamme jäädä tänne vielä huomiseksikin.

Päivä 10: Yak Kharga- Thorung Phedi. 6 km, nousua 4050m->4450m. Aamu herää sumuisena ja kalseana, joten päätämme jatkaa matkaa. Aamun ensimmäinen nousu osoittaa, että olemme todellakin jo melko korkealla. Hengitys ei kulje kuten alempana, puhuminen kävellessä saa huohottamaan ja läähättämään. Pikkuhiljaa kone lähtee paremmin käyntiin ja kävelyyn löytyy sopivan hidas tahti. Saavumme alkuiltapäivästä Thorung Phediin, joka sijaitsee aivan Thorung La-solan alapuolella, ja on tavallisin lähtöpiste solan ylitykseen. Kylä koostuu tarkemmin tutkittuna kahdesta majatalosta. Valitsemme näistä mielestämme mukavamman, ja asetumme taloksi. Reggae soi ruokahuoneessa, ilmassa on jännitystä. Kaikki trekkaajat valmistautuvat huomiseen solan ylitykseen. Edessä on pitkä ja vaikea päivä. Jotkut lähtevät solan ylitykseen jo aamukolmelta, suurin osa viiden aikaan. Ensin 900 metrin nousu solan huipulle, sitten 1600 metriä alas ensimmäiseen mahdolliseen majapaikkaan. Matkalla olosuhteet voivat olla mitä vain, vyötärön korkuisesta lumesta tai lumimyrskystä lämpimän auringonpaisteiseen.

Päivä 11: Odotuspäivä/Thorung Phedi. n. 4Km, nousua 4450m->4850m->4450m. Yöllä alkaa raju sade, joka ei osoita loppumisen merkkejä aamuun mennessä. Käymme aamuviideltä katsastamassa tilannetta: Useimmat muut trekkaajat aikovat lähteä ylitykseen surkeasta kelistä huolimatta, osa selvästi vastentahtoisena. Kaymme sisäistä kamppailua: vastakkain on länsimainen suunnitelmista kiinni pitämisen pakkomielle ja toisaalta terve järki: Miksi lähteä vaikeaan ylitykseen huonossa kelissä, jos se on parhaimmillaan upea kokemus, tällaisena päivänä lähinnä epämiellyttävä suoritus eikä maisemiakaan pilven sisältä näy? Järki voittaa, ja päätämme viettää ylimääräistä lepopäivää. Huomenna on luultavasti parempi keli, uusi yritys silloin. Tutustumme paikan omistajan rastapäiseen poikaan, joka on kovin kiinnostunut Tiibettiläisestä kulttuurista. Gumar on sivistynyt ja älykäs nuorukainen, joka ei sulata traditioita sellaisenaan vaan tutkii niitä analyyttisesti. Vietämme mukavat hetket vaihtamalla lumimiestarinoita, tässä yksi niistä:
Gumarin isoäiti oli nuorempana menossa siskojensa kanssa pelolle sadonkorjuuseen. He huomasivat pellolla selin heihin seisovan pitkätukkaisen naisen, jota he luulivat yhdeksi kylän tytöistä. Päästyään lähemmä he puhuttelevat naista, joka kääntyy yllättyneenä. Silloin he huomaavat tukan olevan itseasiassa selkäkarvaa ja naisen olevan kauttaaltaan karvainen ja muutenkin piirteiltään eläimellinen. Pelästyneenä he karkaavat paikalta, ja myöhemmin palaavat aseistautuneiden miesten kanssa, löytääkseen paikalta suurikokoisia jalanjälkiä.

Huomaamme, että täällä toistuu sama kuin Pamirilla: Lumimies ei ole tarua vaan totta. Gumarilla on ajatus kiertää Lönroothmaisesti keräämässä vanhoja lauluja ja tarinoita syrjäisissä kyllissä. Rohkaisemme häntä keräämään samalla lumimiestarinoita ja kirjoittamaan niistä kirjan. Olemme sellaista turhaan etsineet Kathmandusta. Iltapäivällä käymme ns. High Campilla puolisen kilometriä ylempänä. Rinne ylös on jyrkkä, hengitys on vaikeaa, välillä päässä huippaa. Hyvä harjoitusta huomiselle, tämä ensimmäinen jyrkänne tekee puolet aamun noususta.

Päivä 12: Thorung Phedi- Thorung La-Muktinath. 16 km, 4450m->5416m->3800m. Herätys 4:40, kamat kasaan ja aamupalalle. Aamu on sumuinen, mutta selkeästi parempi kuin eilinen. Jenny on hankkinut rinkalleen kantajan huipulle asti, sovitamme rinkan hänen selkäänsä ja lähdemme kiipeämään hi-ta-as-ti jyrkkää rinnettä pimeässä otsalamppujen valon suodattuessa aamusumuun. Alun jyrkkä nousu High Campille käy nyt huomattavasti helpommin kuin eilen, vaikka rinkka on selässä. Ylimääräinen lepopäivä on tehnyt tehtävänsä.
High Campilla sumu alkaa muuttua hienoiseksi lumisateeksi. Edelleen ylös mentäessä lumisade tiivistyy, pikkuhiljaa myös maa alkaa olla valkea. Olo on yllättävän voimakas, vain jyrkimissä nousuissa happi ei riitä ja joudume pitämään pieniä taukoja hengityksen tasaamiseksi. Pysähdymme kahdeksan aikaan n. 4700 metrin korkeudessa sijaitsevalle karulle teehuoneelle pienelle tauolle ja lisäämään vaatteita, sää kylmenee ylöspäin mentäessä. Mutta pilvien välistä pilkistelee jo sinistä taivasta, sivuilta alkaa vilahtelemaan vuorenrinteitä. Rasituksesta huolimatta olo on upea, tätä ei voi monesti kokea! Ilmassa on jännitystä, maisemat muuttuvat jatkuvasti. Muutenkin vähäinen kasvillisuus supistuu viidentuhannen metrin jälkeen muutamaan yksittäiseen lumen alla sinnittelevään ruohotuppaseen, maisema on nyt pelkkää kiveä ja lunta. Nousu alkaa tehdä tehtävänsä, ruumis väsyy ja päässä huippaa, jos tahtia yrittää yhtään kiristää. Siitäkin huolimatta olemme niin fiilareissa, että suorastaan petymme kun saavumme yllättäen solan huipulle puoli kymmenen aikaan. Tänne piti olla kuuden tunnin matka, me tulimme sen neljässä. Aurinko alkaa sopivasti paistamaan, otamme muutamia valokuvia ja nautimme Snickersit huiputuksen kunniaksi.
Huipun karuun teehuoneeseen on kerääntynyt muita kiipeäjiä. Jotkut ovat selvästi liikuttuneita, jopa kyynelissä. Matka ylös on ollut osalle vaikea, eräänkin tytön kunto on pettänyt kesken matkan ja hän on palannut High Campille hakemaan hevosta. Saapuessaan huipulle muut antavat kunnon aplodit sinnikkäälle, palelevalle sielulle. Huipulla on muutama aste pakkasta, tuuli nousee ja lumituiskukin tihenee uudelleen. On aika lähteä alas.

Solan toisella puolen odottaa uusi maailma. Annapurnan itäpuolelle maisemat ovat olleet enimmäkseen vehreitä, länsipuoli on aavikkomaista ”trans-himalajan ylänköä”. Eron huomaa heti, solan jälkeen lunta on huomattavasti vähemmän ja ensimmäiset kasvit alkavat vasta neljäntonnin kohdalla. Lasku on todella jyrkkä ja jatkuu jatkumistaan, tuhannenkuudensadan vertikaalimetrin verran. Polvet väsyvät ja alkavat notkahtelemaan, kengät luiskahtelevat lumesta liukkailla kivillä. Taukoja on pidettävä säännöllisesti, vaatteet vähenevät pikkuhiljaa kelin lämmetessä metri metriltä. Saavumme Muktinathiin kolmen aikaan iltapäivällä. Viime päivien reggaen inspiroimana hakeudumme Hotel Bob Marleyyn. Melkoisen mielenkiintoinen paikka, baarimikkokin on ensimmäinen transvestiitti, jonka olemme koko maassa nähneet. Suihku saa odottaa, nyt on oluen aika! Aurinko paistaa kattoterassille, joka voisi sijaita missä päin maailmaa hyvänsä. Melkein unohdamme missä olemme tai missä olemme tänään olleet, kunnes näemme kadun toisella puolen pari perinteisesti pukeutunutta tiibettiläisnaista. Hitto! Mehän olemme todellakin Himalajan ytimessä, juuri yhden maailman korkeimmista käytössä olevista vuoristosolista ylittäneenä. Kippis Thorung Lalle!

Päivä 13. Muktinath-Kagbeni, 10 km, Laskua 3800m->2800m. Muktinath on pyhiinvaelluskohde sekä Hinduille että Budhalaisille. Käymme aamulla ennen matkaanlähtöä tutkimassa temppelikompleksia, ja ihmettelemässä pyhiinvaeltajia, joita saapuu tänne aina etelä-Intiaa myöten. Pyhiinvaeltajat käyvät peseytymässä vuorilta valuvissa pyhissä vesissä toisten ottaessa kuvia kännykkäkameroilla. Alueella hengailee myös monipäinen Sadhu-lauma, josta ei ota selvää ovatko olleet paikalla vuosia vai päiviä. Laskeuduimme eilen Thorung Lalta paitsi eri maisemaan, myös aivan eri kulttuurin pariin. Solan tämä puoli kuuluu Mustangin vanhaan kuningaskuntaan, joka on tätä nykyä tiibettiläisempi kuin Tiibet itse. Mustangilla on edelleen oma kuningas, ja koko aluetta leimaa tietynlainen salaperäisyys. Syvemmälle (Ylä-) Mustangin alueelle pääsee vain maksamalla 500 dollarin pääsymaksun ja sittenkin mukana pitää olla erikoisluvan saanut opas. Ero kylissä ja ihmisissä verrattuna solan toiseen puoleen on merkittävä. Tunnelma on jotenkin ikiaikainen ja pysähtynyt, jopa Muktinathin hotelleja ja muuta turistipalvelua pursuavassa keskustassa . Eroa toki selittää osaltaan paljon kuivempi, suorastaan aavikkomainen ympäristö ja ilmasto.

Jatkamme matkaa jeeppitietä pitkin alamäkeen (näemme ensimmäisen auton kahteentoista päivään), askel on alaspäin mennessä kevyt ja ilma sopivan kevyen raikas, tuuli vilpoinen. Maisemakin on mahdottoman avara. Hiekkatietä pitkin marssiessa olo on kuin kunnon road tripillä. Kagbenissä löydämme mahtavan ja poikkeuksellisen pienen majatalon, joka on kuin norjalaisen vuonon rannalta repäisty omakotitalo, alakerrassa kahden pöydän luomuravintola, yläkerrassa kolme pientä huonetta ja kodikas oleskelutila vuoristonäköalalla. Kylä on ihmeellinen, todella keskiaikaisen näköinen. Kivistä kasattujen talojen välissä (ja välillä allakin) kiemurtelee kapeita kujia ja sisäpihoja, jokainen mutka tuo uusia yllätyksiä. Eräälläkin sisäpihalla komeilee neljämetrinen punaiseksi maalattu mieshahmo pystyssä jököttävine peniksineen.

Päivä 14. Kagbeni-Marpha. 15 km, laskua 2800m->2670m. Tämä päivä ei ole parhaimpia. Seuraamme jeepinmentävää ( ”jeepable”) tietä pitkin kohti alueen pääkaupunkia Jomsomia. Maisemat muistuttavat lähinnä kaivosta, hiekkaa ja soraa rittää. Nyrkinkokoiset kivet pyörivät kenkien alla. Yhdentoista aikaan alkaa myrskymäinen vastatuuli (juuri kuten Lonely Planet osasi ennustaa) . Suu, nenä ja silmät täyttyvät hiekkapölystä. Pahimmillaan saamme vastaamme samaan aikaan sekä pölymyrskyä että vaakasuoraan piiskaavaa sadetta! Jomsom on lähinnä masentava, ikuisen tuulen ja pölyn keskellä oleva surullinen hallintokeskus. Käymme lounaalla lentokentän vieressä, jossa on hotellien ja lentotoimistojen keskittymä. Useimmat Annapurnan kiertäjät lopettavat nykyään kierroksensa tänne ja lentävät ”takaisin sivistykseen”. Syyksi sanotaan uusi tie, jota pitkin matka jatkuu tästä etelään. Itse olemme sitä mieltä, että nykyaikaiseen elämänmenoon ei yksinkertaisesti mahdu yli kahden viikon vaellusmatkaa. Tien saavuttaminen on useimmille riittävän hyvä tekosyy jättää leikki kesken ja jatkaa lentäen tai bussilla. Pyörähdämme lounaan jälkeen Mustang- Museossa ennen matkana jatkamista. Seuraavassa kylässä, Marphassa, pitäisi LP:n mukaan olla ”koko kierroksen luksuksisimmat” majatalot, joten odotuksemme ovat korkealla. Kylä näyttää todella siistiltä, kaikki talot on kalkittu ja ovipielet maalattu samalla punavärillä. Vaan missä ne hyvät majatalot ovat? Kävelemme kylän päästä päähän, tulos on masentava: suurin osa majataloista on rappion ja unohduksen kourissa, ei puhettakaan luksuksesta.. Alamme olla jo todella väsyneitä, kurkistamme muutamista ovista sisään. Viimein löydämme siedettävän paikan ja asetumme taloksi. Myöhemmin iltakävelyllä käydessämme tajuamme olevamme kylän ainoat vieraat yhtä jenkkiparia lukuunottamatta. Paikallisten haastattelu vahvistaa epäilymme: Tien rakennus on vienyt turistit, kylän talous on sen myötä kuihtunut.

Päivä 15. Marpha-Kalopani. 17Km, laskua 2670m->2535m. Toden totta, tien rakennus Jomsomiin on vienyt turistit. Kävelemme koko päivän autiolla tiellä, tapaamme vain yhden turistin, paikallisiakin kulkee kylien välillä harvakseltaan. Emme myöskään koe kovin suurena riesana niitä kolmea jeeppiä, jotka päivän aikana tulevat vastaamme. Eilisen inhottava kaivosmaisema vaihtuu hienoksi omenatarhojen ja havupuumetsien sikermäksi, vuorien rinteet ovat täällä Annapurnan länsipuolelle selvästi loivempia kuin itäpuolella. Sanalla sanoen: klassinen alppimaisema. Tällä kohtaa Kali Kandaki Nadi- joen laakso on maailman syvin, molemmin puolin kohoaa yli kasitonniset huiput Annapurna 1 ja Daulagiri (maailman 10. ja 7. korkeimmat vuoret) . Mikäs täällä on kulkiessa ja vislaillessa. Kelikin on mitä parhain, aurinko paistaa ja tuuli on mukavan raikas. Päivän kruunaa ensin Daulagirin ja sitten Annapurna 1:n ilmaantuminen pienempien vuorten takaa. Ensimmäiset näkemämme kasitonniset, ja kaksi samana päivänä! Kovan tienpohjan askeltaminen alkaa rasittamaan jalkapohjia, mutta kävelemme koko päivän lähes ilman taukoja. Kalopanissa istahdamme myöhäiselle lounaalle ensimmäiseen näkemäämme majataloon. Paikka osoittautuu täyspotiksi: Tämä hotelli voisi maksaa jossain muualla satoja euroja yöltä, täällä 5 euroa. Kun kyläkin vaikuttaa mukavalta, ja tarjoaa mielettömät näköalat Annapurnalle (huoneemme ikkunasta) ja Daulagirille, päätämme jäädä tänne ylimääräiseksi lepopäiväksi.

Päivä 16. Lepopäivä/ Kalopani. n. 15 km, nousua 2535m->2750m->2535m. Hemmottelemme itseämme hienossa 5 Euron hotellissamme, otamme aamupäiväunet ja nautimme puhtaasta ja mukavasta olosta. Iltapäivällä käyn ”pienellä iltapäiväkävelyllä” ylempänä laaksossa sijaitsevalle Titi-järvelle. Kävelystä tulee täyden neljän tunnin mittainen marssi, Himalajalla tiet eivät aina vie suoraan paikasta toiseen. Jenny ottaa fiksuna tyttönä samaan aikaan rennosti.

Päivä 17. Kalopani-Tatopani. 20 km, laskua 2535m->1200m. Tatopanilla on erityinen houkutus: Kuumat lähteet. Siksipä haluamme sinne illaksi, vaikka edessä onkin rankka päivä. Onneksi mäki viettää alaspäin (h-mm...Matti Nykänen voisi sanoa noin). Alkupätkän matka kulkee jeeppitietä pitkin. Ennen Ghasaa on suuri maanvyörymä, joka on katkaissut liikenteen. Matkustajat liukastelevat jalkaisin vyörymän muodostaman multaluiskan yli samalla kun vyörymän päältä hakataan puita alas (miksi, en ymmärrä?). Niinpä meidänkin täytyy luikahtaa, ja toivoa ettei puu kaadu samalla hetkellä kun olemme vyörymää ylittämässä. Tietä pitkin marssiminen latistaa tunnelmaa, olemme siis tyytyväisiä kun polku siirtyy joen toiselle puolen ja pääsemme kulkemaan villlintyneiden kannabispuskien ja pikkukylien läpi. Saavumme Tatopaniin illansuussa ja painelemme pikimmiten kuumaan lähteeseen iltapesulle. Ah, nautinnollista!

Päivä 18. Tatopani-Ghorepani. 17Km, Nousua 1200m->2870m. Tätä päivää on pelätty matkan alusta lähtien: yli 1600 metriä nousua, ja miksi? Vain jotta seuraavana päivänä pääsisi laskeutumaan rinteen toiselta sivulta. Rinteen päällä on kyllä kuulemma komeat näköalat, mutta onhan näitä nähty...Motivaatio-ongelmat ovat ilmeisiä, mutta lähdemme kuitenkin kiipeämään urheasti ylös rinnettä. Päätämme ottaa askeleen kerrallaan ja viettää päivän iloisesti sokerihumalassa snickersien, kokiksen ja pannukakkujen voimalla. Jo aamun ensimmäinen viidensadan metrin jyrkänne meinaa viedä kaikki voimat, mutta niin vain illalla löydämme itsemme mäen päältä. Teko, jota itse arvostan suuresti sen kerran tehtyäni. Jos ette usko, kokeilkaa joskus jyrkkien portaiden kiipeämistä aamuyhdeksästä iltakuuteen viidentoista kilon rinkka selässä. Vaatii paitsi fyysistä kuntoa, myös kovasti kanttia!

Päivä 19: Gorepani-Birethanti, n. 17Km, 2870m->3200m->1025m. Aamu alkaa 4:50 kiipeämisellä ylös Poon Hillille, josta on (kuulemma) Himalajan parhaat näköalat koko Annapurnan massiivin huipuille. Tokkuraisena ylös kiivetessämme huomaamme pilvien kerääntyvän peittämään tähtiä. Ja niinhän siinä käy, että huipulle kerääntyneet parisataa (!) turistia joutuvat pettyneenä toteamaan maiseman olevan täysin pilvien peitossa auringon noustessa. Painelemmme takaisin vuoteeseen aamu-unille ja jatkamme matkaa alas rinnettä vasta kymmenen jälkeen. Jalat ovat aivan tohjona eilisen kiipeämisestä, päätämme jatkaa vain niin pitkälle kuin hyvältä tuntuu. Kierroksen loppu häämöttää, Naya Bulin bussiasemalle on matkaa enää 16 km. Vielä yksi yö ennen sitä, päätämme yhteistuumin. Jalkojen pikkuhiljaa vertyessä eilisestä nautiskelemme päivän vaelluksesta alamäkeen samalla kun vastaamme kiipeävät matkailijalaumat kiipeävät hikoilevat. Parin päivän reitti Pokharasta Poon hilllle on ilmeisen suosittu, vastaantulijoita on lähes jatkuvana virtana.Selvästi lähestymme sivistystä ja asuttuja seutuja.

Päivä 20: Birethanti-Naya Pul. n. 3 km, 1025m->1070m. Viimeinen rypistys, pari kilometriä bussipysäkille. Heräämme aamulla voihkinan saattelemana, pohkeet ilmoittavat olemassaolostaan eilisen laskeutumisen jäljiltä. Onneksi voimme ottaa aamun rauhallisesti, tänään ei ole kiirettä. Nautimme hitaan aamupalan terassilla jokirannassa ja lähdemme sitten viimeisen kerran liikkeelle. Birethanin jälkeen mailma muuttuu kuin veitsellä leikaten rauhallisesta, siististä viidakkokylästä tienvarren kurjiin, likaisiin hökkeleihin ja hälinään. Ihmiskunnan rappiokierre iskee poskelle kuin märkä sukka! Vielä parin tunnin bussimatka Pokharaan ja joudumme taas sopeutumaan osaksi nyky-yhteiskuntaa. Toivottavasti löydämme majapaikan, jossa on pyykkipalvelu....

Annapurnan kierto oli kaiken kaikkiaan upea kokemus, ei pelkästään maisemien tai mielenkiintoisen kulttuurin takia, vaan ennen kaikkea koska tällainen vaellus on täysin omanlaisensa elämänmuotonsa. Jos päivien tarkoitus on siirtää jalkaa toisen eteen, pää ehtii levätä tavalla, jota on mahdotonta sanallistaa. Ihminen pystyy ottamaan virikkeitä vastaan paljon paremmin kävelynopeudella kuin kiitävän autoon ikkunasta tuijottaen. Ja kyllähän tällä kierroksella virikkeitä riittää, pelkästään kulttuurin ja elämänmuotojen muuttuminen metri metriltä viidakosta vuoristoylängölle on riittävä syy lähteä liikkelle. Tapasimme monia vaeltajia, jotka ovat tehneet saman reitin muutama vuosi sitten. Jokin polte on saanut heidät jälleen takaisin, nyt vain reilusti aikaa varaten. Ymmärrän heitä täysin.