Uuden-Seelannin Road trip, osa 3

reittimme Uudessa-Seelannissa

(osa 1 sinisellä, osa 2 punaisella, osa 3 oranssilla)
Näpäytä kuvaa, niin näet isompana

Korjataanpa heti alkuun yksi edelliseen blogitekstiin livahtanut asiavirhe: Tuatarat eivät ole liskoja (vaikka kovasti niiltä näyttävätkin) vaan oma matelijoihin kuuluva lahkonsa. Laji ova säilynyt muutumattomana dinosauruksien ajoista lähtien, joten melko konservatiivisista tyypeistä on kyse. Toimituksemme pahoittelee virhettä.

10.12. Vietimme edellisen yön ankeassa moottoritienvarsimotoparkissa, muuhun energiat eivät riittäneet lauttamatkan höykytyksen ja viime päivien ajamisen jälkeen. Aiomme nyt viipyä Wellingtonissa pari päivää leväten ja palautuen. Käytämme puoli päivää etsimällä edes kohtuullisen kodikasta majapaikkaa. Tähän asti Uuden-Seelannin budjettimajoitukset ovat olleet iloinen yllätys, mutta nyt onnetar tuntuu meidät hylänneen. Budjettiluokan hotellit ja hostellit olvat tässä kylässä todella ankeita, kylmät väreet oikein kulkevat pitkin selkää. Kun kunnollista paikkaa ei löydy, päätämme säästää muutaman dollarin ja päädymme todella pohjalle, asuntoautoparkkiin satama-altaan äärelle. Kaupungin edullisin majoitus ja aivan keskustassa, mutta ankeudessaan jotain aivan omalla kertaluvullaan olevaa. Voitte ehkä kuvitella: avoimen parkkipaikan ja vilkkaan tien välissä, mereltä puhaltava myrskytuuli vinkuu nurkissa ja heiluttelee pöttöriparkaa. Kaiken lisäksi on perjantai-ilta ja viereiselle parkkipaikalle nousee kaljateltta, jossa humalaiset pikkujoulunviettäjät laulavat karaokea pikkutunneille. No, onneksi vietämme kuitenkin suurimman osan päivästä kaupungilla, joten kaikesta tuosta ei juuri tarvitse välittää ennen iltaa. Vietän suurimman osan päivästä Te Papa-museossa, jota kutsutaan uusi-seelantilaisuuden aarreaitaksi, eikä suotta. Valtavassa kuusikerroksisessa kompleksissa on ”all things Kiwi”, eli niin jättiläiskalmaria, kansallispsyykettä käsitteleviä sketsikoosteita kuin maanjäristyssimulaattoriakin. Ylöslaitossa on käytetty hyväksi uusinta tekniikkaa hologrammeista tietokonepeleihin ja 3d-videoon, briljantti tapa pitää kävijöiden mielenkinto yllä.

11.12. Ankea majoitus ajaa meidät taas liikkeelle, vaikka muuten Wellingtonissa voisi viettää vaikka toisenkin päivän, sinänsä oikein mukavan oloinen kaupunki. Ajamme sateessa ja tuulessa Tongariro-kansallispuistoon. Saimme paikallisilta vinkin, että täällä on yksi maailman parhaista päiväkävelyistä. Tämähän pitää kokeilla, varsinkin kun reitti vie suoraan useamman tulivuoren kraaterin läpi. Löydämme itsemme pittoreskilla tavalla kasarityylisestä puskamajatalosta, jonka olemassaolo perustuu vain ja ainoastaan suosittuun kävelyreittiin.

12.12. Herätys 5:00, vilkaisu Pöttörin takaikkunasta ja ihastunut huokaus. Eilen sade peitti koko maiseman, nyt lumihuippuiset tulivuoret kohoavat vasten kirkasta aamutaivasta. Pikainen aamukahvi ja bussikuljetus reitin päähän. Vielä unenpöpperöisenä kuljemme ensimmäiset kilometrit , vaivoin jaksamme naureskella edes harustetulle bajamajalle. Täällä taitaa välillä tuulla. Kuin varkain saavumme päivän tähden, Mt. Ngauruhoen juurelle. Näyttääkö jotenkin tutulta?

Kyseinen 2500-vuotias vuori sai kunnian esittää Tuomionvuorta ”Taru sormusten Herrasta”-leffoissa poikkeuksellisen kylmäkiskoisen olemuksensa ansiosta. Maisema alkaakin muistuttaa Mordoria, kasvillisuuus on kadonnut ja värimailma on pelkkää mustan ja ruosteeenpunan eri sävyjä. Maa on täynnä nyrkinkokoisia laavakiviä, jotka joku vanha purkaus (vulkaaninen hikka, kuten paikalliset sanovat) on heittänyt ympäristöön. Välillä ylitämme vanhoja laavavirtoja. Alueella on viimeksi ollut kunnon purkaus 2005, joten ilmassa on pientä jännitystä, jota toistuvat varoitustaulut eivät ainakaan vähennä. Vaellamme yli vanhan kraaterin, joka on tätä nykyä muistuttaa lähinnä laavakivien lajitteluasemaa ja kiipeämme jyrkkää rinnettä ylös edelleen ajoittain aktiivisen Red Craterin reunalle. Kraateri on nimensä mukaisesti täysin punainen, kyljessä ammottaa tuoreen näköinen purkauskanava.

Red Crater.Huomaa purkauskanava vasemmassa alakulmassa

Yllättäen jalkojemme vierestä pöllähtää hiukan savua. Kokeilemme kädellä maata: kuuma! Tilanteen dramaattisuutta korostaa hetkessä noussut myrskytuuli. Toisella puolen koko rinne näyttää hyöryävän. Otamme muutamia valokuvia ja poistumme paikalta ennen kuin jotain rajumpaa alkaa tapahtumaan. Vietämme lounasbreikin vasta kun emme enää näe kraatereita tai hyöryvanoja. Mukavasti kutkuttava kävely!

13.12. Eteenpäin pitäisi mennä, mutta minne? Viisi päivää aikaa, Aucklandiin suorinta tietä 350 km, eli noin 6 tuntia. Olemme niin väsyneitä jatkuvaan majapaikan vaihtamiseen ja viliseviin maisemiin, ettei mikään oikein tunnu miltään, Jenny on saanut kaiken lisäksi flunssan ja on kuumeinen. Matkaoppaistammekaan ei tunnu olevan apua, mikään paikka ei houkuttele erityisesti. Otamme suunnan pohjoiseen, kohti merenrantaa. Bay of Plentyn (ihastuttava nimi, eikö? Itsensä James Cookin antama) rannoilta voisi löytyä joku mukava pikkupaikka, jossa viettää jäljellä olevat päivät leväten ja ehkä hiukan meloen. Löydämme kartalta matkan varrelle hyvin sopivan kylän, siellä näyttää olevan majapaikka, jossa aivan meren äärellä niin kajakkivuokraus kuin kuumat lähteetkin. Sinne! Nuo Holiday Parkit tarjoavat niin mökkimajoitusta kuin paikkoja matkailuautoillekin, fasiliteetit webistä pyykinpesuun. Olemme niitä pääosin vältelleet eteläsaarella, metsähallituksen leiripaikat kun ovat usein olleet miellyttävämmillä paikoilla ja atmosfääriltään mukavampia. Täällä pohjoissaarella metsähallituksen leiripaikat ovat enimmäkseen ikävästi puskassa (tai eivät ainakaan suoraan rannalla), joten joku mukava kaupallinen paikka pitäisi löytää. Valitsemani paikka ei valitettavasti ole kovin mieltä ylentävä, lähiön keskellä ja asukkaat eläkeläisiä, merta ei näy. Kuuma lähde kuuluu kuitenkin hintaan, joten nautin siitä Jennyn nukkuessa kuumettaan pois.

14.12. Uusi yritys, rannikkoa hiukan eteenpäin. Lonely Planet kehuu erästä pikkukylää salatuksi aarteeksi, joten sinne. Ranta onkin kiva, mutta kylän ainoa leirialue huonosti pidetty. Emme anna sen häiritä liikaa, vietämme päivän tuntemattomia lintuja kuunnellen ja rannalla hiippaillen.

15.12. Muutamme leiripaikan vieressä olevaan hostelliin. Huomaamme heti löytäneemme oikean helmen, atmosfääri on kohdallaan. Tässä vanhaan kyläkoulussa on vanhanajan lepokodin charmia, useat asukkaista sanovat tulevansa tänne vuosi toisensa jälkeen. Muut asukkaat ottavat meidät välittömästi avosylin vastaan, puutarhasta avautuu näköala merenlahdelle ja kaikki tuntuu muutenkin vihdoin oikealta. Otamme sohvapaikat terassilta ja päätämme lähteä vasta kun se on välttämätöntä.

16.12. Istumme koko päivän terassilla, tuijotamme sateen läpi merelle ja nautimme paikallaan olosta. Ah, onnea! Kirjahyllystä löytyy varsinainen helmi - Esivedos yksisarvisen luonnonhistoriasta – ja naapurisohvan Markilla on kelpo salaliittoteorioita. Nautinnollista!

17.12. Pöttörin palautuspäivä (ji-pii!). Ajelemme aamutuimaan Aucklandiin, siirräme kaikki nyytit ja nyssykät majapaikkaamme ja suoritamme loppusiivouksen. Vaikka Wellington on Uuden-Seelannin virallinen hallintopääkaupunki, Auckland on saarten todellinen voimakeskittymä. Kaupungissa elää 1,2 miljoonaa saarivaltakunnan 4 miljoonasta asukkaasta. Aucklandia kutsutaan myös Tyynenmeren pääkaupungiksi, kaupungissa on huomattavasti tyynenmeren saarilta muuttaneita. Samaten maoreja, kiinalaisia, filippiiniläisiä, intialaisia sekä muita aasialaisia. Huomaamme tämän palautettuamme Pöttörin lentokentän lähelle. Käymme vilkaisemassa viereistä pikku lähiö-ostaria, jossa huomamme olevamme ainoat valkoihoiset, meihin luodaan huvittuneita katseita (ei kuitenkaan missään tapauksessa vihamielisiä). Bussipysäkillä ajaudumme juttelemaan Samoalaiselta vaikuttavan tädin kanssa, jonka ensimmäinen kysymys on: ”mitä te TÄÄLLÄ teette?!”.

18.12. Takana 29 autoilupäivää, 3948 km, yksi riekaleiksi räjähtänyt takarengas ja kerran tyhjentynyt akku, enemmän lampaita kuin olemme koko elämässämme tähän mennessä nähneet, 481 valokuvaa ja parikymmentä videota. Nyt on mukava herätä aamulla ja tietää ettei tarvitse lähteä tien päälle. Aucklandissa on sadepäivä, joten voimme viettää päivän hyvällä omallatunnolla laiskotellen.

19.12. Aucklandissa on edelleen (kaato)sadepäivä, joten käymme vain hiukan kaupunginmuseossa piipahtamassa, korjailemme varusteitamme, suunittelemme Etelä-Amerikan valloitusta ja kokkailemme.

Moa-Linnun rekonstruktio. Maoreilla on ollut paksut päivät Uuteen-Seelantiin saavuttuaan. Muutama sata vuotta myöhemmin kaikki 11 eri Moa-lajia oli syöty sukupuuttoon.

Museossa opimme että Auckland on rakennettu 48 aktiivisen tulivuoren päälle, mutta ei kuulemma hätää, ne ovat purkautuneet vain 19 kertaa viimeisen 20 000 vuoden aikana, viimeksi 600 vuotta sitten, joten luultavasti meidän elinikänä ei tapahdu pahempaa purkausta. Onneksi lentomme lähtee jo parin päivän päästä, kaikkialle sitä ihmiskunnan pitääkin tuppautua!

20.12. Auckland tunnetaan innokkaana purjehduskaupunkina. Käyn pyörimässä satamassa, jossa onkin purkkaria ja moottorivenettä joka lähtöön. Kaikki eivät edes mahdu veteen, vaan osa kuuluisimmista kilpapursista on nostettu laiturille näytille. Viidelläkympillä pääsisi puolen päivän purjehdukselle Americas Cupin kilpapurrella tai klassisella purjelaivalla. Ehkä ensi kerralla sitten...

Miken märkä uni