Vähien kirjoitusten vuoksi julkaisen nyt aiemmin julkaisematta jääneen jutun heinäkuulta Tadjikistanista. Maanantaiden mutkikkuus on säilynyt ja välttelen edelleen maanantai-aamuisin suurten siirtojen tekemistä, iltapäivisin hommat kulkee jo paremmin.
Kansainvälisen seikkailijan maanantai.
Ei ei ja ei, teidän on hankittava kulkulupa Dushanbesta, penää passi- ja kulkulupavirkailija kalteroidun luukun takana tehostaen sanomaansa asettamalla koko käsivarret raksiksi - teille ei ole myönnetty sitä enkä minäkän aio sitä tehdä. Kumartelen omituisella korkeudella olevan luukun edessä saadakseni katsekontaktin uniformuasuiseen virkamieheen yrittäen maanitella häntä avuttomalla venäjäntaidollani. Meidät on aiemmin aamulla käännytetty tiellä matkallamme vaeltamaan Roshkalan laaksoon, joka ansaitsisi olla kuuluisa henkeäsalpaavista maisemistaan: 5000 metriin kurkottavista lumihuipuistaan, vesiputouksista, niityistä ja paimenista vuorten rinteillä sekä meitä erityisesti kiehtovista lumimiehistä. Retkeilemme Pamirissa, Tadjikistanissa, jonne meidät on tuonut seikkailunhalun lisäksi kiinnostus löytää kunnon lumimiestarinoita joista alue on kuuluisa.
Aiemmin maanantaiaamun kosteassa hämärässä herään herätyskellon piippaukseen teltassa kirsikkapuun alla. Pakkaamme tavaramme ja ihmettelemme kuinka kaikki vielä nukkuvat, lähtöhän on sovittu seitsemäksi. Saamme aamiaiseksi uniselta emännältämme Pamirilaista perusaamupalaa, sir-chaita, maitoteetä johon sekoitetaan voita ja leivänpaloja. Sitä mutustellessamme selviää että olemme koko aamun eläneet paikallista, epävirallista aikaa ja perheemme virallista aikaa, joka on tunnin myöhempi. Heräsimme siis puoli viideltä ja kolistelimme muutkin hereille. hengitys on raikas kuin kastepisara.oihan maanatai.
Matkalla Roshkalaan tulee kansainvälisen seikkailijan toinen takaisku, rajamiehet vakuuttavat että kulkulupamme eivät ole kunnossa ja vaativat kääntymän takaisin. Maanantai on vielä nuori kun kulkulupatoimistossa, kahdeksalta virallista aikaa, virkamies on tiukkana. Njet, lupa voidaan myöntää vain Dushanbessa, 21 tunnin automatkan päässä. Sydän hypähtää kurkkuun, mitä sitten teemme? Kartat, suunnitelmat ja kaikki pitää aloittaa alusta. Neuvotteluvoimamme venäjäksi on kevyenlainen ja joudumme poistumaan paikalta virkailijan käsimerkein vahvistetun kiellon edessä. Haemme virka-apua matkailuneuvonnasta: puhelinsoittoja , odotteluja, uusi käynti neuvottelemassa. Selviää että matkailuneuvojan ystävän sisar työskentelee virastossa ja asiaamme voidaan järjestellä keittiön kautta, toivomme herää taas! Sulattelemme basaarissa nautittua lounasta kun lopultakin pääsemme keskustelemaan rahasta: pyyntömme on mahdoton, mutta ehkä vaivalloisin erityisjärjestelyin lupa on mahdollista järjestää jo tänään, täällä. Saamme täydennetyt passimme takaisin pientä dollarinippua vastaan parin teekupillisen jälkeen. Uusi yritys, ja rajamiehet eivät edes pysäytä autoamme.
Perillä Tusionin kylässä utelias väkijoukko kokoontuu ympärillemme. Joka laaksossa on oma kielensä mutta arvaamme kyllä kysymysten sisällön: mistä tulemme, pidämmekö heidän kylästään, tulemmehan teelle? Vuoristolaiset eivät ymmärrä miksi kukaan vapaehtoisesti haluaisi kiivetä ylängölle, saatikka huipuille. Koetamme selvittää missä kylän KGB:n toimisto on, että voisimme ilmoittautua alueelle saapuneeksi. Tiedämme jo ennaltaan että vuorilta saattaa joutua palaamaan pikapikaa ellei ilmoittautumista ole tehty asianmukaisella tavalla. Myöskään maanantai ei ole vielä niin pitkällä, että uskoisimme kansainvälisen seikkailijan maanantaisten kommellusten olevan jo pulkassa.
Tyylikkäästi harmaantunut herra salkku kainalossaan hätistää väkijoukkoa hajaantumaan ja viittoo meitä seuraamaan häntä. Pidämme viisainpana seurata miestä toimistoonsa, joka on täynnä karttoja, listoja ja kansioita. Saamme selvitettyä että olemme suomalaisia turisteja ja haluaisimme retkeillä kylän ylärinteillä. Hän tekee merkintöjä vihkoonsa ja soittaa pari puhelua selventäen hankkivansa meille englannintaitoisen tulkin ja neuvovansa hyvän reitin, arvelemme myös rekisteröitymisen olevan suoritetty. Määrätietoisesti hän vaatii meitä mukaansa ja lähdemme yhdessä kipuamaan kylänraittia ylärinteeseen – ukko kepein askelin ja me läkähdyksissämme viikon täydessä vuoristovarustuksessa iltapäivän hellettä leyhytellen. Eihän ikämiehen tahdista voi jäädä. Talojen pihoilla ihmiset tervehtivät meitä painamalla kämmenen sydäntään vasten, toivottavat tervetulleiksi ja kutsuvat kotiinsa teelle. Tervehdimme samalla tavalla ja vastaamme shukriksi että tulemme varmasti myöhemmin. Reitti polveilee tientapaiselta kärrypolulle, tien sivuun on sidottu aaseja, vuohia ja vasikoita jotta ne tottuisivat ihmisiin. Pelloilla kasvaa vehnää, papuja, perunaa ja unikkoa, vesi solisee puroissa ja kastelukanavissa – hörppäämme välillä kouralisen vuoripuron vettä ja huuhtelemme kasvoja. Kylä ei ole pieni vaan kohoaa korkealle polveileville rinteille.
Noin tunnin kipuamisen jälkeen käy niinkuin jo vähän epäilemmekin. Mies on kuljettanut meitä kotiinsa. Kuinkas ollakkaan, on istuttava katoksen alle tyynyille ja juotava teetä, käytävä kertakaikkiaan taloksi. Pakotietä ei ole, Marco Polon isältä Nicololta vei nejä vuotta päästä eroon Kublai Khanin vieraanvaraisuudesta, perinteet ovat pitkät. Näytämme karttojamme ja teemme reittisuunnitelmia, kylän englantia taitava opettaja saapuu taloon ja pian monet asiat selkenevät puolin ja toisin. Hyvä isäntämme osoittautuu kylän vesipäälliköksi ja tuntee vuoret kuin omat taskunsa. Hän kertoo missä tähän aikaan on lunta, sulamisvesijärviä ja ylityspaikat koskissa. Pian verannalle kannetaan lämmintä leipää ja Pamirin kansallisruokaa - lihakeittoa, se on ateria jota sopii syödä milloin vain, olemme saaneet sitä jopa aamupalaksi. Venäläiset ovat tuoneet tullessaan tännekin vodkanjuontinsa, eikä isännältä sovi viedä tätä iloa, jonka yllätysvieraat tullessaan ovat tuoneet. Tutustumme perheeseen johon kuuluu miehen vaimo, kolme poikaa perheineen joissa on yhteensä ainakin seitsemän lasta sekä hieman muuta väkeä. Perheen pienimmät kaksoset on sidottu kapaloihin ja nukkuvat kehdoissaan tuvan hämärissä. Pamirin talot ovat umpinaisia yhden huoneen pirttejä, joiden nelikulmaisessa harjakatossa on keskellä aukko valoa ja savua varten. Kattoikkunaan liittyy monia uskomuksia, se muodostuu kauniisti veistetyistä kerroksittain rakennetuista nelikulmioista ja kuvaa Nooan arkin ikkunaa josta kyyhkynen lentää etsimään tuoretta oksaa. Opettaja on erityisen mukava ja neuvottelukykyinen mies ja otamme jonkin ajan kuluttua KGB- asian taas esille, olisi mentävä rekisteröitymään ennen toimiston sulkemista tai olemme täällä vielä huomennakin. Siispä jätämme reppumme taloon ja lämpimästi kiiteltyämme vieraanvaraisuudesta loikimme takaisin myötämäkeen kylänraitille.
KGB:n toimisto on samalla aukiolla johon autosta jäimme. Huoneen ovi on raollaan ja verhot suljettuna, hämärässä istuu kolme miestä. Yksi heistä torkkuu, toinen katselee lehteä ja kolmannella on edessään kupillinen viiliä ja maitotonkka. Koputamme ovelle ja esitämme asiamme. Nukkuja säpsähtää hereille, työntää koppalakkiaan takaraivolle ja alkaa jurisemaan, sopimaton asiointiaikako? Viilinsyöjä siirtää kuppinsa sivummalle ja pyytää passejamme. Hän tiukkaa millä asioilla liikumme ja kuinka kauan aiomme viipyä. Tilanne alkaa vaikuttamaan ristikuulustelulta: ymmärrämme huonosti kysymyksiä ja vastaaminen onnistuu vielä huonommin. Mitä he oikeastaa meistä haluavat, meillähän on jo nippu kaikenlaisia lupia. Lisäksi pinnistelen ja yritän olla hymyilemättä, kun nukkuja laittaa puhelimensa soimaan ja nukahtaa uudelleen se korvallaan. Purskahduksen seuraukset voisivat olla vakavia – mutta se ei juuri hiljennä sisältäni syöksyvää hihitystä. Laki retkeilysäännöistä luetaan: ei tulta, ei keräilyä eikä varsinkaan toisten alueille menoa. Asia on sillä selvä.
Kylän kaupasta haetaan karkkipusseja tuliaisiksi ja iltapäivän auringossa ja pienissä sadekuuroissa marssimme takaisin ylärinteeseen. Kansainvälisen seikkailijan maanantain haasteet tuntuvat olevan nyt päihitetty ja kepein mielin lähdemme talosta leiripaikan suuntaan reput selässä. Mainio leiripaikka kylän reunalta löytyykin: Laakson sylistä avautuu suuri nurmikenttä jolla kylän nuoret pelaavat jalkapalloa ja lehmät laiduntavat. Kentän laidalla on pienten purojen muodostama saaristo, jonne kahlaamme pikku jurttaamme pystyttämään. Teltta herättää suunnatonta mielenkiintoa palloilijoissa ja vasta illan hämärtyessä väki hajaantuu kymmenine samoine kysymyksineen. Keittelen iltateetä ja veistelen vaelussauvaa kun pimeästä kuuluu rapsahdus ja huomaan että vieressäni seisoo pieni resuinen paimenpoika uteliaana tarkkaillen puuhiani. Hän ei uskalla kurkistaa telttaan sisään mutta vastaa lyhytsanaisesti seurusteluyrityksiimme ja sitten katoaa taas pimeään. Me kerämme tavarat teltan suojiin ja vetaydymme pipot päässä makuupusseihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti