Jenny pohjois-Argentiinassa

1.-7. helmikuuta:
Hevonen pitaa sadetta mokin kuistilla, riippumaton vieressa. Olen Aldea Lunassa, 900 ha yksityisella luonnonsuojelualueella jota idealistinen pariskunta pyorittaa vapaehtoistyovoiman avulla. Paikka on lahes omavarainen, on puutarhaa, kanoja - ja paljon metsaisia vuoria joille rakennetaan polkuja ja kasvillisuutta entistetaan. Vuoret kumpuilevat laajana, vihreana nakymana, pilvenlonkia roikkuu huippujen valissa, tanne kavellaan tielta pari tuntia ja ylitetaan kuohuva joki kahdesti. Kaupungin halina ei tosiaankaan hairitse taalla. Maatilan 12 tamanhetkista asukasta asuu kolmessa kauniissa huvilassa, paikka on ihana mutta nain sadeaikana kurainen ja koiralle haiseva kyllakin.
Tehtavani on opettaa joogaa aamuisin ja itapaivisin isantavaelle ja niille vapaehtoisille jotka haluavat osallistua, pienessa ruokasalissa on tungosta kun teemme aurinkotervehdyksia ennen aamiaista, kirjaimellisesti aamun valjetessa. Tietysti osallistun myos talon muihin toihin, erityisesti opetamme kasvisherkkujen valmistamista toisilemme talon emannan, Elisabetin kanssa - ensin pellolle ja kanalaan, sitten keittioon! Ennen lounasta torkahdan auringonpaisteiselle kuistille, koirat kietoutuvat kuraisina jalkojen ymparille. Sateisina iltapaivina pelataan liikaa shakkia, kymmenekin kierosta (en mina), aurinkoisina paivina kiipean vuorille ihailemaan lumihuippuisia maisemia. Olo on hammastyttavan levollinen, liikunta, maalaiselama ja oman puutarhan ruoka tekevat ihmeita - viikko hurahtaa hetkessa ja harkitsen jaisinko pidemmaksi aikaa, mutta paatan jatkaa matkaa kohti pohjiosta.

8.-12.2. Matka jatkuu Jujuysta kohti pohjoista samasta majatalosta loytyneen seurueen kanssa - pikkukylasta toiseen lava-auton lavalla tai ramaisella bussilla. Tilcara, Humayaca, Uyni... Kaktuksia, laamoja, varikkaisiin ponkkahameisiin pukeutuneita tateja. Kiipeilemme punaisille rosoisille kukkuloille, etsimme luolia ja petroglyfeja (joita emme loytaneet). Illalliseksi syomme liikaa tamaleja ja humitaksia, jotka ovat paikallisia maissinlehden sisaan kaarittyja maissiherkkuja. Paivisin aurinko on polttava 3500m korkeudella aavikolla, yolla painuu lahes pakkaselle, tahtitaivas on uskomaton Yunin kylassa jossa sahkoakaan ei ole kuin pariksi tunniksi illalla. Joka ovesta kuuluu pan-huilua tai caucho musiikkia. Viimeisen Argentiina-illan kruunaa kansanmusiikkifestarit puistossa, maalaiskylan riehanunut vaki tanssii villisti myohaiskesan kuutamossa (kuvittelepa elokuuta!).
Matka jatkuu Boliviaan.