Kun Peruun on kerran tullut, kaipa sitä pitää Machulla käydä. Onhan tuo kuitenkin koko mantereen ylivoimaisesti tunnetuin nähtävyys. Asiassa harmittaa, että paikalliset osaavat repiä turistipyydyksestään mahdollisimman kovan hinnan, hyödyntäen paikan hankalaa päästävyyttä. Parin tunnin junamatka maksaa 100 Dollaria suuntaansa -mikä paikallisittain on ryöstöhinta-eikä tuonne vuorien kätköihin vie edes tietä, joten vaihtoehdot ovat vähissä. Mutta, mutta... näppärät budjettimatkaajat ovat keksineet, että raiteita pitkinhän on hyvä kävellä, lähimmältä tieltä on vain kahden tunnin kävely raiteita pitkin. Tuonne lähtöpisteeseen tosin pitää rytyyttää pitkä kiertoreitti autokyydillä. Vaivoin ehdin maistaa marsua, kun olen jo osa 13-henkistä Perulais-Equadorilais-Brasilialais-Saksalais-Suomalaista retkikuntaa, joka on päättänyt valloittaa Macchun ”takakautta yllättäen”.
Oppaanamme on equadorilaisten ystävänystävä, jonka pitäisi olla ammattiopas ja lupautunut matkaan pelkällä ruokapalkalla, joten matkan hintakin on kohdallaan... siispä: ¡Let's Vamos!
Kyytimme lähtee kuudelta aamulla, ja kävelemään pitäisi päästä puolen päivän aikaan, aikaa pitäisi olla hyvin. Ensimmäinen pari tuntia meneekin aivan suunnitelmien mukaan asvalttiteitä kaarrellen. Nousemme välillä 4300 metriin, ja aloitamme sitten vatsaa vääntävän laskeutumisen alas 900 metriin Santa Marian kylään. Tästä alkaakin matkan vaikeudet, tie muuttuu mutaiseksi velliksi jota työporukat koittavat pitää ajokunnossa. Tuntia paria myöhemmin pysähdymme lounaalle ja kuulostelemaan tien kunnosta. Saammekin pian selville, että tie on toistaiseksi poikki edessämme maanvyörymien takia. Lounaan aikana oppaamme löytää kuitenkin paikallisen, joka tuntuu tietävän näppärän kiertotien maanvyörymien ohitse, matka voi jatkua. Varsinaisen reitin pitäisi kulkea jokilaaksossa, mutta kaarramme ison Mersu-bussimme epäilyttävän tuorean näköiselle uralle, joka aloittaa tiukan siksak-nousun ylös lähes pystysuoraa rinnettä. Reitti on selvästi vasta tehty tai korjattu, kiviä ja soraa valuu jatkuvasti höllännäköisiltä rinteiltä kopsahdellen välillä auton kylkeen. Renkaat painuvat syvään löysään soraan ja mutaan. Ura on juuri ja juuri Mersumme levyinen, vierestä avautuu lähes pystysuora pudotus. Olo voisi olla turvallisempikin, tytöt kirkuvat mutkissa ja kasvot käyvät vakaviksi. Ura on kuitenkin niin kapea, ettei takaisin ole kääntymistä. Nousemme useita satoja metrejä jokilaakson ylle, maisemat ovat hulppeat, joskin huomaamme samalla huolestuttavan määrän tuoreita maanvyörymiä. Erään mutkan takaa paljastuu vieläkin huolestuttavampi näky: Tien katkaiseva maanvyörymä ja sen eteen pysähtynyt maansiirtotraktori, jota ollaan selvästi korjaamassa. 
Käymme kyselemään korjauksen tilannetta-- jäähdytysvesiletku on poikki ja sopiva työkalu puuttuu. Onneksi olen aamulla viimeisenä pakannut mukaani YTIn lahjoittaman Leathermanin (terveisiä vaan Mikkeliin) pienen ennakkoaavistuksen saattelemana. Nahkamiehestä löytyy juuri sopiva ruuvimeisseli ja letku saadaan korjattua. Vain pieni odotus, että paikalle saaadaan vielä parikymmentä litraa vettä ja traktori pääsee takaisin työhönsä. Kaverit ovat kuulemma korjanneet ”tietä” aamusta alkaen, joten reitin tuoreus saa selityksen. Tunnonvaivoitta traktorikuski työntää maanvyörymän alas laaksoon, isot kivet kierivät alhaalla nousevia autoja hipoen. Matka jatkuu vaivalloisesti, joudumme potkimaan pienempiä maanvyörymiä tasaiseksi, välillä jalkaudumme ja juoksemme vaarallisimpien kohtien ohi. 
Kaiken huipuksi alkaa selviämään, ettei oppaallamme ole selvää käsitystä viekö tie edes sinne minne haluamme-pentele on kuulemma ensimmäistä kertaa tällä takareitillä. Mukava kuulla tässä vaiheessa. Alkaa olemaan selvää, että pääsemme kävelemään vasta myöhään illalla. Hitaasti, mutta epävarmasti matkamme jatkuu. Kuuden aikaan illalla edessämme on viimein tien lopullisesti katkaiseva maanvyörymä. 
Onneksi olemme vain muutaman kilometrin päässä tien päästä, joten aloitamme kävelyn pimenevän iltaan. Vieressä raivoaa joki voluumilla, joka estää keskustelut muuten kuin suoraan korvaan huutamalla, ja tie on tästä eteenpäin osaksi romahtanut jokeen. Sadeaika taitaa olla...onneksi itse vältymme isommilta sateilta, vain muutama pieni kuro pyyhkäisee ylitsemme.
Brassi- ja ecudorilaistytöt voivat olla söpöjä, mutta kävely ei selvästi ole näiden bravuurilaji. Matkanteko on hitaanlaista, ja ryhmä hajoaa vähän väliä pimeään. Kaikilla ei ole edes lamppua mukanaan ja käsissä roikkuvat muovikassit eivät ole kaikken kätevin kuljetusmuoto maanvyörymien ylitse kiipeilyssä tai rautatiesiltaa palkkeja pitkin ylittäessä. Kaiken kukkuraksi oppaamme loukkaa polvensa, joten matkan teko hidastuu entisestään. Itse nautin kuitenkin raiteita pitkin kävelystä, ilmassa on seikkailua. Näin se Machu pitää valloittaa! 
Saavumme vihdoin Aquas Caliantesin kylään (joka on "Machu Picchun portti") keskiyön aikaan, suurin osa ryhmästä aivan läkähdyksissä. Etelä-Amerikkalaiset kinaavat ja väittelevät kärkeästi, tunteet alkavat olla pinnassa. Ostamme ensimmäisestä kaupasta oluet ja hyöryämme yöhön.
Saksalaisveljekset haluavat olla Machulla auringonnousun aikaan, heräämme kolmen tunnin unien jälkeen ja aloitamme taas marssimisen pimeässä, ilman aamupalaa, järjestelyt alkavat mättämään pahemmin ja pahemmin. Machulle pääsisi kyllä bussillakin, mutta parin tunnin tiukka nousu ylös kiviportaita tuntuu paljon oikeammalta tavalta valloittaa tuo vuorenhuippu. Valitettavasti moni muukin on samaa mieltä, pimeässä vaeltaa tönivä, läähättävä ja hieltä haiseva lauma turisteja. Tunnelma muistuttaa lähinnä suurkaupungin metroa ruuhka-aikana, joten varsinaisena nautintona tuota aamukävelyä ei voi pitää. Muu ryhmämme saapuu pari tuntia myöhemmin bussilla. Oppaamme loukkaantunut polvi estää kunnon kiertelyn valtavalla alueella, ”ikimuistoinen päivä Machu picchulla” jää siis vaisunlaiseksi. Kaikki ovat väsyneitä ja tihkusade masentaa.
Vaikuttava kohde joka tapauksessa. Opimme paljon inka-kulttuurista ja koputtelemme kivimuureja, jotta löytäisimme Inkojen aarrekätköt, ilman onnea tällä kertaa.
Täältä ylhäältä näkee myöskin paremmin ympäröivät pystysuorat vuorenrinteet ja niitä täplittävät maanvyörymät. Alamme ymmärtämään, että maanvyörymät ja tulvat ovat täällä arkipäivää. Ilman Machua alhaalla laaksossa oleva Aquas Caliantes olisi unohdettu pikkukylä, johon yksikään järkevä turisti ei tulisi, ainakaan sadeaikaan.
Alkuperäisenä tarkoituksenamme oli kävellä samaa reittiä pois, mutta koveneva sade, raivoava joki ja oppaamme polvivamma tekevät tuon selvästi mahdottomaksi. Rautatieasemalla selviää etteivät myöskään junat kulje tulvien takia, joten olemme jumissa! Olen kuolemanväsynyt stressin, kävelyn ja unenpuutteeen takia, joten olen oikeastaan onnellinen päästessäni samantien kunnon iltapäiväunille. Tilanne on todellakin huolestuttava, viime vuonna parituhatta turistia oli täällä jumissa jopa parin viikon ajan tulvien takia. Ryhmämme on tässä vaiheessa riitautunut keskenään koska järjestelyissä ja informaation jakamisessa on pahoja puutteita. Osa ryhmästä muuttaa pois hotellistamme. Mielialat ovat matalalla ja ilmeet kireät, kaikki ovat väsyneitä ja stressaaantuneita. Onneksemme sade lakkaa illan aikana ja rautatieasemalta ilmoitetaan, että junat liikkuvat taas aamulla- jollei uusia sateita tule. Onni on puolellamme, yöllä ei sada ja aamulla joki on selvästikin asettunut. Junamatka läpi laaksojen sujuu ilman välikohtauksia, joskin kävelyvauhtia ohi vasta raivattujen vyörymien. Voimme huokaista helpotuksesta kun viimein saavumme Ollantaytambon asemalle, josta pääsemme jatkamaan oikeata asvalttitietä pitkin Cuzcoon, takaisin puhtaiden vaatteiden ja poistumisteiden äärelle. Illalla oluen ääressä voimmekin jo julistaa Machu picchun valloituksemme ”legendaariseksi”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti