Road trippimme alkuosa on tuonut meidät lähelle eteläsaaren eteläkärkeä. Yritimme alkumatkasta jakaa matkaa tasaisiin päivämatkoihin. Kokeilu, joka johti matkaväsymykseen muttei kunnolliseen road trip-tunnelmaan. Samaan aikaan olemme huomanneet ettei viisi viikkoa millään riitä tämän valtavan mielenkiintoisen maan perusteelliseen tutkimiseen. Korjaavana liikkeenä yritämme tästä eteenpäin viettää välillä lepopäiviä ja välillä pidempi siirtymiä, sulkien silmämme kaikilta niiltä ihmeiltä, jotka vilahtavat ohitsemme.
29.11. Parakaunui Bay, 169°40' I, 46°35'E. Saavuimme eilen lepäämään tähän salaperäiseen lahdelmaan. Vietämme päivän seuraten merileijonanuorukaisten telmintää rannalla ja aalloista kohoavaa sumua pystysuoria rantakallioita vasten.
30.11. Veden puutteen vuoksi joudumme vastentahtoisesti jatkamaan matkaamme etelään. Papatowain kylässä päädymme erikoislaatuiseen taidenäyttelyyn. Pääosin kierrätysosista rakennetut ”automatat” suorittavat hellyttävän tarpeettomia- mutta mieltä kutkuttavan kekseliäitä- toimenpiteitään napista painamalla tai vivusta vääntämällä. Täydellinen osoitus Kiwien ( kuten paikalliset haluavat itseään kutsuttavan) ”can do”- asenteesta. Tee-se-itse-miehet ja -naiset rikastuttavat paikallista ilmapiiriä niin tekniikan, kaupan kuin kulttuurinkin saralla. Missä on suomalaisia kiroava epäonnistumisen pelko?! Kuten eräskin lausui: ”Osaan kirjoittaa rakkauslauluja ihan OK”. Ihailtava asenne! Tutustumme myös paikalliseen Niagara Fallsiin (vapaa pudotus n. 30cm), jota LP kuvaa termillä ”Mighty”. Hieman edempänä Curio Bay tarjoaa vesirajaan kivettyneen metsän ja poikkeuksellisen uskaliaat keltasilmäpingviinit. Tähän asti olemme joutuneet seuraamaan näitä maailman harvinaisimpia pingviinejä 200 metrin päästä, tällä rannalla suojaetäisyys on 10 metriä. Istumme hiljaa kivellä ja annamme frakkiveijareiden tepastella rauhassa ohitsemme. Curio Bay on koko maailmanympärimatkamme etäisin kohde, tästä eteenpäin olemme kotimatkalla, minkä tien sitten valitsemmekin. Omituinen tunne, sama asia kuin lähtisi pohjoisnavalta: Päätät kulkea mihin suuntaan tahansa, se on aina etelään. Ehdimme vielä parahultaisesti maistiaisille Invercargilliin ennen paikallisen pienpanimon sulkemista.
1.12. Invercargill tarjoaa positiivisen yllätyksen; Täällä tuulen tuivertamassa Uuden-Seelannin eteläisimmässä kaupungissa kulttuuripalvelut ovat ilmaisia ja korkealaatuisia. Keskusmuseo tarjoaa oppia mm. Moa-lintujen luustosta, nopeusennätysmies Munron elämästä ja Uuden-Seelannin Antarktisista saarista. Tarkkailemme vielä hetken satavuotiaan ”Henry”- Tuataraliskon elämää ennen matkan jatkamista. Jatkamme matkaa rannikkoa pitkin luoteeseen, pysähtyen jututtamaan kullanhuuhtojia Gemstone- rannalla. Kaverit saavat kuulemma gramman tai pari kultapölyä päivässä, mutta näköalat työpisteeltä ovat kyllä hulppeat. Parkkeeraamme illaksi camping-alueelle Te Anau- pikkukaupungin lähettyville järven rantaan. Paikallinen metsähallitus tekee hyvää työtä pitämällä yllä n. kahtasataa tämänkaltaista leiripaikkaa nimellistä maksua vastaan. No, kolikon kääntöpuolella on kaikilla hyvännäköisillä ”epävirallisilla” pysähtymispaikoilla komeilevat ”no camping”-kyltit. Kaipa meitä kahta miljoonaa vuosittaista turistia pitää jotenkin suitsia, homma leviäisi muuten käsiin.
2.12. Te Anau on Uuden-Seelannin ”kävelypääkaupunki” yli miljoonan hehtaarin Fjordland-kansallispuiston laidalla. Alue on Unescon maailmanperintökohde, maisemat kuin ”Taru sormusten herrasta”-leffoista (Kyllä, ne on kuvattu pääosin nimenmaan täällä). Tarkoituksenamme on käydä muutaman päivän vaelluksella. Ongelmana on alueen suosio, jonka takia vaellusreiteillä on siirrytty tiukkaan ennakkovarausjärjestelmään, jolla säännöstellään kulkijoiden määrää. Käymme siis nöyränä lipputoimistoon kyselemään retkimahdollisuuksia. Suosituimmalla reitille pääsisimme kuulemma huhtikuussa, mutta kakkosvaihtoehtomme saadaan pienen tuumailun jälkeen toteutettua huomisesta alkaen, hyvä niin! 300 dollarin eli noin 180 euron kassankilahdus kolmelta yöltä saa budjettimatkailijan muistelemaan kaiholla Suomen jokamiehenoikeutta ja autiotupia. Ajelemme loppupäivän katsomaan Milford Sound-vuonoa, jota Rudyard Kipling piti maailman kahdeksantena ihmeenä. Ilmeisesti Kipling ei koskaan käynyt Norjassa: Vuono on 500 000 vuotuisen vieraan ansiosta Uuden-Seelannin suosituin yksittäinen matkailukohde, mutta ei mitään erityistä Norjan vuonoihin nähden. Kuten vuonolla kohtaamamme suomalaispari totesi: ”ihan kiva”. Tulipa nähtyä...Vuonolla voimme kuitenkin ihmetellä suuren luokan massaturismia: busseja, lentokoneita, helikoptereita, risteilyaluksia ja kajakkeja pörrää jatkuvasti edestakaisin, Maisemat ikuistuvat sadoille ja tuhansille kameroiden muistikorteille. Pakenemme paikalta ja käymme hyvän kolmen tunnin iltakävelyn ennen palaamista eiliseen leiripaikkaan.
3.12. Mahtavaa päästä taas vaellukselle. Edessä 4 päivää Kepler trackilla, joka on yksi Uuden-Seelannin kuudesta ” Great Walkista” , eli parasta mitä täällä tiettävästi on tarjolla. Jätämme Pöttöriauton oman onnensa nojaan parkkipaikalle ja suuntaamme metsän pimentoon. Ja komeata metsää tämä onkin, samoja metsiä joissa on kuvattu suurin osa taru sormusten herrasta-rainoista. Naava peittää ikiaikaisia käppyräpuita, ja odotamme koko ajan Legolaksen ilmestyvän sananjalkojen takaa. Kauniin kesäpäivän kruunaa pulahdus järveen ilta-auringon paistaessa yli tyynen järvenselän. Pakollinen mökkimajoitus 45 muun ihmisolion kanssa ahtaissa tiloissa koettelee aluksi, emme ole tällaiseen lähituntumaan juuri tottuneet.
4.12. Päivän erikoisuutena on Kepler Challenge- juoksukilpailu. Saamme vastaamme polulla 400 juoksijaa. Pimeimmissä mutkissa joudumme varomaan, mutta muuten tapahtuma tuo lähinnä huvitusta vaelluspäivään. Jaksamme hämmästellä kuinka nämä supersankarit suorittavat alle viidessä tunnissa saman 62 km, joka meillä vie 4 päivää?! Vielä enemmän hämmästelemme loppupään osallistujia, jotka eivät todellakaan vaikuta erityisen kovakuntoisilta, mutta ovatpa vain juosseet yli 40 km rankassa maastossa aamupäivän aikana ja aikovat juosta vielä parikymmentä lisää. Illan päätteeksi väijymme pimeässä metsässä Kiwi-lintua, josta on tuoreita havaintoja lähipäiviltä. Ei onnea tällä kertaa. Erikoislaatuinen otus, tuo Kiwi. Ison kanan kokoinen pörheä otus, joka pistää hanttiin useimmille (ihmisen tuomille) tuhoeläimille, kuten kärpille. Useiden muiden Uuden-Seelannin lintujen tapaan se on aikojen saatossa unohtanut lentämisen turhana taitona, täällä kun ei ollut ainoatakaan petoeläintä 80 miljoonaan vuoteen ennen ihmisen tuloa. Nokan päässä olevat sieraimet auttavat aterian löytämisessä pimeässä ja pörheä turkkimainen höyhenpuku suojaa lumisateessa ja tuulessa, ilman siipiä ei lähdetä talveksi pohjoiseen.
5.12. Edellisten päivien kelit ovat olleet poikkeuksellisen upeita. Nyt kun lähdemme nousemaan ylös vuorille joudumme maksamaan niistä. Tasmanian mereltä ajautuu saderintama, kuten niin monesti ennenkin täällä on käynyt. Tuuli vinkuu ja taaperramme jalat haarallaan ylös kivistä harjannetta, huppua vedetään tiukemmalle pään yli ja toinen käsi pitelee rinkan sadesuojusta, ettei tuuli vie sitä mennessään. Olo on kuin pingviinillä. Lounaan keittämistä avoimessa kivikossa ei voi ajatellakaan, korvaamme sen näkkärillä ja suklaalla, jotka tuulenpyörre peittää maukkaalla hiekkakerroksella. Pääsemme kuitenkin turvallisesti 1400-metrisen vuorijonon yli ja alas toisella puolen. Mökillä maistuu lammaspata perunamuussilla ja iltaunet.
6.12. Kolmen tunnin aamukävely alas vuorelta. Pöttöriauto löytyy ehjänä, joskin hiukan haiskahtavana. Päivämme Uudessa-Seelannissa alkavat käymään vähiin, joten ajamme vielä 250 km pohjoiseen. Pääsemme illaksi viiden tähden camping-alueelle, jossa hintaan kuuluu werkkoyhteys, kylpylä ja -ta–da-daa!- SAUNA! Voiko Suomen itsenäisyyspäivää paremmin viettää kuin saunomalla kuuden kuukauden saunaselibaatin jälkeen?! Otamme oikein kunnon pohjois-karjalalalaiset verilöylyt.
7.12. Pöttöriauton vuokra-aika alkaa olla pian täynnä, joten suoritamme lähipäivinä pikakelausta kohti pohjoista. Sydän itkee verta, kun komeita vuoristomaisemia vedetään ohi, emmekä pysty pysähtymään ajanpuutteen takia. Länsirannikon puoli on kuin villiä länttä, asukkaita todella vähän ja kylät rumia. Poissa ovat itärannikon söpöt ruusutarhat, tilalla kukkivat ruostekukat vanhoissa autonraadoissa. Taloista hilseilee maalit ja puut ovat pysyvästi nojautuneet myötäilemään merituulta. Käväisemme katsastamassa Frans Josefin jäätikön, komea on. Kuulemme seuraavana päivänä radiosta jälleen yhden ”bloody stupid touristin” kuolleen mentyään liian lähelle jäätikköä. Illaksi leiriydymme vanhan kultakuumekaupungin paikalle. Paikalla on muutamia ruohokenttään uponneita myöhempien aikojen kullanhuuhtojien matkailuvaunuja. Jotkut uskovat vielä äkkirikastumiseen.
8.12. Pohjoiseen, pohjoiseen! Puskemme läpi puskavyöhykkeiden ja vuorijonojen kohti Tasmanin lahtea. Näin autiota osuutta emme vielä ole täällä kohdanneet. Sääkin on muuttunut kesäisen kuumasta syksyisen sateiseksi. Huojentuneina saavumme vihdoin Nelsonin kaupunkiin eteläsaaren pohjoisrannalle. Takana 850 km vuoristoteitä kahdessa päivässä, nyt pizza ja pullo punaviiniä on paikallaan.Matkaväsymys alkaa painamaan, mutta vielä pitäsi jaksaa parituhatta kilometriä ennen ensi perjantaita, jolloin Pöttöri pitäisi palauttaa Aucklandiin, kauas pohjoissaaren toiselle puolen.
9.12. Ajelemme pitkin Malborough Soundsin vuonojen rantoja, käymme välillä syömässä kunnon simpukkalounaan jotta jaksaisin taas vääntää rattia; näin mutkaista tietä en ennen ole nähnytkään. Ratti yli vasempaan, 5 metriä suoraan ja ratti yli oikeaan, ja sama jatkuu kilometri toisensa jälkeen. Nopeus ei juurikaan nouse yli kolmenkympin. Pictonissa yritän päästä muutamaksi päiväksi melomaan, mutta paikalliset operaattorit tarjoavat lähinnä puolen päivän opastettua massaturismihuttua. Nopea päätös: Lautalla yli Wellingtoniin, katsotaan mitä pohjoissaarella on tarjottavaa. Wellingtonin lautta keikkuu kolme tuntia yli Cookin salmen, mainingit tulevat Antarktista ympäröiviltä ”vinkuvilta viiskymppisiltä”. Emme ole ainoita, jotka saavat merisairauden oireita. Taakse jää eteläsaari. Paljon jäi näkemättä ja kokematta, mutta paljon ehdimme nähdäkin. Mitä pohjoissaarella mahtaa olla meille tarjottavaa?
On mielenkiintoista seurata reissuanne täällä lumisessa ja kylmässä maailmassa. Lataatte upeita kuvia ja tekstit on kirjoitettu niin elävästi, että melkein voi omin aistein saada häivähdyksen siitä, mitä te koette ( siis, toive-ajattelua, huomaatte varmaan ;). Me alamme valmistautua pohjoisen Jouluun.
VastaaPoistaOlkaa terveenä ja voikaa hyvin - Hyvää Joulua teille sinne vihreyden ja turkoosin meren alueelle.