Jake T/S Helenalla Atlantilla -osa I

Horta, Faial, Azorit

Aikainen aamu keväisellä keski-Atlantilla, purevan kylmä tuuli nostaa kuusimetrisen mainingin latvoilta suolavesipärskeitä kasvoille, välillä purjelaivamme kylkeen räiskähtää isompi aalto, joka heittää kunnon roiskauksen peräkannella kyyhöttävän kansivahdin päälle. Vahdit ovat vetäneet takin purjehdustakkien kaulukset korkealle, päitä peittävät paksut pipot ja vedenpitävät huput. Neljän tunnin yövahti on sulkenut ilmeet umpimielisiksi, mutta joku silmä seuraa silti jatkuvasti ympäristöä. Aurinko on vasta noussut. Sankan pilviverhon läpi alkaa pilkistää saaren korkea profiili. Vantissa roikkuva Antti-apina pääsee vihdoin huutamaan kauan odotetun ”maata näkyvissä”-huudon. Huuto kertautuu suusta toiseen laivan sisällä. Kaikki ryntäävät ulos, osa vielä puolipukeissa suoraan vuoteesta. Takana on 17 päivää avoimella merellä, joiden aikana olemme saaneet kokea niin subtropiikin leppeää lämpöä kuin pohjoisesta puhaltavaa purevan kylmää tuulta sekä pelkoa ja kunnioitusta herättäviä aaltoja. Olemme eläneet ahtaasti, yksityisyydestä on voinut vain haaveilla. Jatkuvasti kallellaan riippuva ja heittelehtivä pienoismaailmamme riipoo hermoja- Pieninkin arkiaskare vaatii akrobaatin kykyjä ja paikasta toiseen siirtyminen muistuttaa vuorikiipeilyä yhdeksän richterin maanjäristyksen aikana. Vaikka ruoka on sinänsä ollut hyvää, ovat monet tuoretavarat loppuneet jo aikoja sitten. Pilvien takaa paljastuva maa on siis tervetullut näky, silmissä kajastaa sataman ilot ja herkut. Ja vakaa maa!

Tätä kirjoittaessani olemme viidettä päivää maissa, kello on kuusi aamulla. Istun laiturivahdissa, saaren yli kulkeva myrskyrintama tempoo Helenaa irti laiturista. Peräköysi antoi jo alkuillasta periksi ja on nyt tuplattu. Illalla vietimme Helenan perinteisiä legin päättäjäisilallisia, viimeiset ihmissuhdekiemurat saatiin setvittyä vasta hetki sitten ja juhlijat ovat vetäytyneet punkkiinsa. Jälleen kerran on ilmennyt, että valtameripurjehdus on ennen kaikkea tiimityötä ja matkailua oman mielen syövereihin. Ihmissuhde- ja kommunikaatiotaidot ovat jatkuvalla koetuksella, samaten pällikestävyys. Pienistä tai suuristakaan asioista ei merellä voi nostaa mekkalaa, itse kukin tuo parhaat puolensa esiin – tai oikeastaan jokaisen pitäisi pystyä tuomaan parhaat puolensa esiin. Kontrasti tulee hyvin esiin kun saavutaan satamaan ja tuollaiset estot poistuvat ja tilanne normalisoituu. Onneksi matkassamme on ollut erinomainen porukka, suuria kähnäyksiä ei rannallakaan ole päässyt syntymään, ehkä ennemminkin siteet ovat vain vahvistuneet. Suurin osa samasta porukasta jatkaa tästä Ranskaan, vain muutama naama vaihtuu täällä Azoreilla. Hyvä näin!

Mainittakoon vielä, että pääsin vihdoin paikkaamaan vuoden 2003 Azorien reissumme pahan kauneusvirheen ja pystyin eilen huiputtamaan Portugalin korkeimman huipun Picon, 2350 m (tarkemmin otettuna Calderan reunan) jäätävässä tuulessa ja jääsateessa osana viiden hengen ylpeätä iskuryhmää. Tilanne Pico-Jake on siis nyt 1-1 !

Jatkamme näillä näkymin matkaamme Ranskan suuntaan perjantaina, säätiedote lupaa keveitä myötätuulia ainakin alkumatkalle. Ranskaan saavumme reilun viikon kuluttua lähdöstä. Sokerina pohjalla alla on Helenan blogit legille S1073, sellaisena versiona kuin ne Hellulta on julkaistavaksi lähetetty. Kuka löytää erot STAFin julkaisemiin versioihin?

Karannutta pelastusliiviä St. Maartenin ankkuripaikalla noutamassa

Keskiviikko 16.03

St Marten on jäänyt taakse. Söimme kuitenkin lounaan ennen purjeiden

nostoa ankkuroituneena paratiisisaaren edustalle.

Meille suotiin leppoisaa tuulta ja veikeitä aaltoja koko päivän ajan, eikä

siihen ole vielä aamuyön tunteihin mennessä tullut muutosta. Kalakin kävi

päivällä kiinni ja saimme nostetuksi tonnikalan kannelle, olkoonkin, että

veikkosella olisi ollut vielä matkaa nimensä mukaiseen painoon.

Kalamiehinä olivat Jarkko ja Aulis. Parhaat palat syötiin saman tien

kannella sushina, lopuista tehdään kalakeittoa huomenna.

Meritauti unohtui ilmeisesti kaikesta huolellisuudesta huolimatta

laiturille, eikä kukaan ainakaan tähän mennessä ole ollut huonovointinen,

kalojen ruokkimisesta puhumattakaan (edit: Olipas sittenkin ruokittu

kaljoja, mutta vähäisissä määrin). Hyvä näin, pidetään tämä.

Allekirjoittanut nautti päivällä aaltorodeosta keulapiikissä istuen, Samu

taisi ottaa siellä päiväunetkin. Tunnelma on leppoisa ja merta riittää.

Jukka Poikaa lainaten: ”Aallot ne keinuttaa laivaa mä laulan keinuta mua.

Myrsky se ravistaa puun latvaa vaan, ravista mua.”

Heidi

PS

Lauantaisten hyvästelyjen jälkeen saimme pienen huoltotauon. Virittelimme

neidin jälleen ”timmiin” edessä olevaa pitkää Atlantin ylitysmatkaa

varten.

Jo viikon loppuna alkoi seuraavan legin oppilaita ilmoittautumaan

alukselle. Mikä mukavinta, oppilaista suurin osa oli aikaisemmin Helena

neitosella seilanneita, ja heistä pääosa minulle henkilökohtaisia

tuttuja. Tämä, jos mikä palkitsee vanhaa sailoria. Purjehduksen siemen oli

näin kylvetty otolliseen maaperään..

Toinen täkkäri vaihtui. Harri palasi Varkauteen opetustyönsä pariin.

Uutena Deckhandina aloitti Belgiasta suomalaistunut Didi. Meksikosta

aloittaneet Marja ja Topi, samoin kuin Santo Domingosta mukaan tullut Samu

olivat ”etuoikeutettuja” matkan jatkajia. Uusina saimme mukaan täyden

tusinan innokkaita sailoreita. Niinpä kokonaisvahvuutemme on

yhdeksäntoista purjehtijaystävystä.

Tiistaina puolelta päivin pääsimme vihdoin kaijaan. Kiivaat viimeistelyt,

ollaksemme seuraavana päivänä valmiit aloittamaan tuon runsaan

kahdetuhannenviidensadan mailin matkan Azoreiden Hortaan. Bunkrasimme

alukseen polttoaineet, vedet ja autolastin muonaa.

Illalla nautimme, maa vielä jalkojemme alla, yhteisen läksiäispäivällisen

keräten voimia tulevaan koitokseen.

Koska seitsemän lähivuorokauden sääennuste näytti kovin lupaavalta, koko

ajan kohtalaisia NE-SE tuulia, päätin ottaa suunnan kohti Bermudaa, tuota

urbaania paratiisisaarta. Siellä olemme, jos luoja suo, ensi tiistain

paikkeilla.

Jos Atlantin arvaamattomat alkukevään tuulet alkavat ”tökkimään”, niin

ohitamme Bermudan.

Kokemukseni mukaan on joka tapauksessa noustava noille Bermudan

latitudeille, jotta saisimme kiinni läntiset menotuulet.

Tätä naputellessani on torstaiyö taittumassa aamuksi. Tuulet ovat olleet

ennusteen mukaisia. Kohtalaista ENE-ESE tuulta, joten matkamme on joutunut

täysin purjein toivotulla, noin 6,5 kn keskimääräisellä kryssinopeudella.

Koiravahti on päättymässä. Väsymys painaa vahtimiehistön silmiä. Siitä

huolimatta kuutamoyössä kuuluu tuulen huminan yli iloinen puheensorina.

”Oi jospa kerran sinne satumaahan päästä vois”

Kippari Rami

Torstai 17.03

Torstai alkoi yhtä mukavissa merkeissä kuin edellinenkin päivä, aurinko

paistoi ja tuuli puhalteli lempeästi kuljettaen meitä kohti Bermudaa.

Miehistökin oli yhtä luukun ottamatta säästynyt meritaudin kiroilta.

Aamulla Miikka sanoi nähneensä valaan, mutta muiden silminnäkijöiden

puuttuessa tämä saattaa olla vain tonniluokan kalajuttu. Siitä eilisestä

tonnikalasta tehtiin tosiaan keittoa ja hyvälle maistui ja kuin

tilauksesta lounaan jälkeen meri tarjoili meille lisää antimiaan uuden

tonnikalan muodossa. Kalamiehinä tällä kertaa allekirjoittanut sekä

todellinen monitoimimies kansimies Aulis, joka siirtyi salamannopeasti

tukkiutuneen WC-putkiston kimpusta kalan nostoon. Kala pakkaseen ja viehe

takaisin mereen jospa kohta tärppäisi uudestaan! Päivä kului mahtavassa

auringonpaisteessa, tuulen tosin tyynnyttyä niin kevyeksi että kone

jouduttiin käynnistämään ja sen avulla matka kohti pohjoista jatkuu.

Sade kävi virvoittamassa hikistä iltapäivää, mutta loppui sitten yhtä

nopeasti kuin oli alkanutkin. Yötaivas on upea kuun valaistessa tyyntä

meren pintaa ja vain ohitsemme lipuva rahtialus tuo pienen muistutuksen

arkisista asioista. Tekstiä kirjoittava maakrapu on nauttinut olostaan

täysin siemauksin!

Otto joka lähettää terveisiä perheelle ja ystäville Suomeen ja etenkiin

rakkaalle Sannalle!

PS

Todellinen rutiinipäivä, kuten Ottokin asiaa kuvailee. Ensimmäinen

mainitsemisenarvoinen tapahtuma oli aamutuimaan. Allekirjoittanut oli

lähettämässä Heidin eilistä blogia eetteriin, kun tuo compuutteri-ilkimys

heittäytyi hankalaksi, kun Skyfilen start komento täysin yllättäen kaatoi

koko Windowsin, eikä yrityksistäni huolimatta suostunut yhteistyöhön.

Aikani taisteltuani ”kutsuin kokoon kansainvälisen asiantuntijaryhmän”.

Germaniche Geolog und gut Computerspezialist Heiko, ja suomalainen ”nörtti” Insinööri

Jarkko raapivat korvallisiaan muutaman tunnin ja vika oli selätetty.

Acer vanhus toimii taas. Viestit kulkevat. Toinen elämys koettiin kun

jo toisen kerran tällä matkalla tonnikala kävi

kiinni vieheeseen. Tämänpäiväinen fisu oli tonnikalaksi pieni sintti,

arviolta 3-4 kg. Ei kun pakkaseen odottamaan lisää saalista.

Tuuli tosiaan tyyntyi iltapäivällä odotettua heikommaksi, joten Sisu sai

jälleen töitä. Se onkin tuosta lähtien möyrinyt pääosan aikaa, työntäen

Helenaamme eteenpäin vienossa NE tuulessa, kohtalaisen valtamerimainingin

keinuttaessa sitä unettavasti.

Tätä naputellessani on perjantain aamuaurinko juuri kipuamassa itäisen

taivaan ylle. Tuulta on 2-3 m/s. Muutama pilvipallero lipuu lounaisen

Pohjois-Atlantin taivaalla. Hellepäivä tulossa. Matkaa Bermudan St

George:n lahdelle 630 mpk. Uskoisin olevamme siellä tulevan tiistain

kuluessa.

”Bermudan kolmiota” lähestyttäessä

Kippari Rami

perjantai 18.3

Meikäläisen vahti heräili aamulla hyvinkin pitkien yöunien jälkeen.

Aamupalaksi syötiin, yllätys yllätys, puuroa, hyvää oli. Siinä ne silmät

aukes ja liivit, kun muisti ottaa mukaan niin pääsi kiipeemään kannelle

merivahtiin. Heti nostettiin flaikkari ja harvemmin käytetty fishermani

(purjepinta-alaa balttiarallaa 450 neliö lepattamassa), mutta nopeasti

siitä ikävä kyllä tuuli hävis ja sisu murahti käyntiin. Aurinko paisto

kuumasti ja koko miehistön tuli huolehtia nestetankkauksesta. Panama

Jackia eli aurinkomömmöjä leviteltiin auliisti, kuka minnekkin ja

kullekkin. Auringon polttavassa kuumudessa jouduin ottamaan viilentävän

merimies-suihkun. Lounaaksi salaattia ja ei muuta, kun ruokaperräisille.

Päivällinen oli meidän huki. Listassa luki kaalilaatikkoa. Keittiössä oli

säpinää ja supinaa ja vähän huutoakin. Hyvät kaalilaatikot tuli, mutta

koko päivän kruunasi selvästi meidän täysin oma-aloitteisesti väännetty

omppupiirakka. Kahdeksalta taas ruoriin ja päästiin taas tuulen helmaan

kiinne. Vastaan se tuuli ja meidän vahti ainakin ajettiin pitkälti

tuulikulmilla eikä kompassisuunnilla. 21.20 ylitettiin tyylikkäästi

purjeilla Kravun kääntöpiiri, 23.5 astetta. Meikäläinen myös löysi

lentokalan kannelta ja pienen ohjeistuksen avulla otin siltä nirrin pois

ja mikrotin sen vapaalla kädellä suolaten, maukasta mmm. Loppu vahti

leppoisasti, vähä sataa ropisi. Terveisiä kotiin ja maailmalle kaikille

tasapuolisesti.

Antti

P.s Samu lähettää terveisiä kaikille tutuille jotka lukevat blokia. Enää 4

viikkoa 4 päivää matkaa kotiin.

PS

ELÄMME RATKAISEVIA AIKOJA

Noilla poliitikon sanoilla onn pakko aloittaa tämä Post Skriptum. On

nimittäin niin, että elleivät tuulet huomiseen sunnuntaiaamuun mennessä

palaa meille suotuisiksi, täytyy minun kipparina tehdä ikävä päätös

sivuuttaa edessämme oleva, maailman hienoin urbaani saaariryhmä, Bermuda,

niillä poikkeamatta.

Eilen tuulet kuolivat aika ajoi tyystin. Jouduimme puolet ajasta ajamaan

Sisulla. Vain iltapäivällä, kun kohtasimme pienen saderintaman, saimme

hetken nauttia vauhdin huumasta purjeiden pullistuessa, ja Dolphin

strikerin halkoessa veitsen lailla aaltoja.

Illan pimetessä tuuli jälleen heikkeni ja kääntyi NNW, eli suoraan päin

pärstää. Yön koitimme pääasiassa sinnitellä tiukassa kryssissä.

Nyt, kun elämme lauantaiaamua on tilanne muuttumaton. Kryssi heikossa

tuulessa kohti pohjoista jatkuu. Tähyilemme taivasta ja toivomme tuulen

kääntyvän ennusteiden mukaisesti itäisille suunnille!

Bermudalle meillä olisi matkaa vielä lähes 500 mailia ja siellä meidän

tulisi olla viimeistään tiistain kuluessa. Puristellaanpa m----ia että

tuulten haltijat kuulevat toiveemme.

Anyway, jatkamme matkaa iloisin ja reippain mielin.

”Kun aallot Mikkiä keinuttaa, kotirannat kauas jää……HIuuli hei huolta nyt

ei….”

Kippari Rami

Lauantai Saturday Samstag 19.3

Koiravahdin jälkeen kampesi meidän poppoo (minä, Heiko ja Jarkko) itsensä

punkasta ylös ja tiskaamaan. Tämän, ja yön suoritusten jälkeen olikin aika

heittäytyä hautausmaalle purjekasojen päälle pötköttämään ja suunnata

nassu kohti isoa keltaista. Aallot ne laivaa keinuttaa, ja meno oli sangen

leppoisaa.

Meidän seuraava operaatio oli leipomon kyhääminen ja väsättiin

sämpylätaikina kohoamaan. Kaikki edellisten kokkausten jämät otettiin

hyötykäyttöön kaurapuuroa myöten. Pojille kerta oli ensimmäinen, mutta

muhkeat sämpit saatiin aikaan kanakeiton kaveriksi. Leivän tuoksu

houkutteli nälkäisiä seiloreita kannen alle kurkkimaan ja hyväksyvä

maiskutus kiiri pitkin maininkeja.

Meidän kansainvälinen minivahti jatkoi vielä seilausta ilta-auringon

kanssa, ja kommunikointi tapahtui milloin suomeksi, saksaksi tai

englanniksi (turkua unohtamatta). Taukojen koittaessa selailin Helenan

kirjastosta löytynyttä mahtiopusta: ”Bermudan Paholaiskolmio”, jonka

alueelle olimme lipumassa. Aloin heti tehdä huolestuttavia havaintoja

ympäristöstä:

1. Ensimmäiset seireenien kutsut oli kuultu (vai lokkien)

2. Kummalliset säärintamat vuorottelivat horisontissa

3. Vastaleivottujen sämpylöiden outo katoaminen

Tästä syystä (ehkä epäsuotuisat tuuletkin vaikuttivat asiaan) päätti

kapteeni suunnata kurssin sittenkin kohti Azoreita. Ruokapuolesta ei

tarvitse olla huolissaan, sillä itsetuhoiset lentokalat hyppivät suoraan

kannelle, josta ne kiikutetaan mikroon kolmeksi minuutiksi. Voila,

iltapala on valmista. Vahtimme on saanut kunnian asustella keulimmaisessa

hytissä ”pesukoneessa”, josta hyvin ravistettuina heräilimme aamuyön

tunteina täkille. Viimeistään sadekuurot herättelivät uneliaimmat

horteesta ja puuskittainen tuuli kiidätti Helenaa parhaimmillaan yli

kymmentä solmua eteenpäin. Harmaus jäi taakse ja aamunkoi lupailee uutta

purjehduspäivää Mikeille.

Keinuvat terveiset kaikille

Merituuli

PS

JO TOISESSA POLVESSA

Tutustuin merikapteeni Heikki Saarioon kesällä -94, jolloin hän toimi

perämiehenäni tällä, silloin vielä uuden uutukaisella kaunottarella.

Seilasimme Heikin kanssa mm Saaristomerellä. Kesä oli kauneimmillaan.

Heikki oli merenkävijä henkeen ja vereen. Heikki rakasti merta.

Rakkaudesta mereen kertoo myös tyttären nimi, Merituuli. Heikki oli

pidetty ja arvostettu kapteeni joka teki ansiokkaan uran mm Finnlinesin

palveluksessa.

Heikki sairastui vakavasti -90 luvun puolenvälin jälkeen. Tämä ei

kuitenkaan häntä lannistanut, vaan Heikki työskenteli sairaudestaan

huolimatta miehekkään sitkeästi ja pitkään mm M/S Antareksen

päällikkönä.

Vaikka emme valitettavasti enää hänen viimeisinä elinaikoinaan tavanneet,

niin merellä kohdatessamme vaihdoimme ajatuksia VHF:n välityksellä

Antareksen lähtiessä tai palatessa kotisatamaansa Helsingin Sompasaareen.

Heikki purjehti viimeiseen satamaan vuonna-99.

Mieleeni on jäänyt yhteisestä ajastamme erityisesti pari episodia.

Finboat, venealan kattojärjestö, oli chartrannut Helenan kansainväliseen

alan media tapahtumaan. Purjehdimme Hiittisten viehättävään

saaristoon.Siellä laivueemme vietti merivartioston laituriin tukeutuneena

mukavan sauna- ja barbegueillan.

Seuraavana päivänä purjehdimme kansainvälisten vieraidemme kanssa

kaunista Saaristomerta kierrellen. Voitte uskoa että vieraamme olivat

myytyjä suomen suviselle saaristomaisemalle.

Toinen yhteisten aikojemme muisto liittyy Heikin kotikaupunkiin,

Naantaliin.

Siellä teimme pari unohtumatonta Airisto-sightseeingiä vammaisille

lapsille ja nuorille. Tuskin koskaan tulemme näkemään yhtä innostunutta ja

kiitollista purjehtijajoukkoa kuin nuo Heikin ja allekirjoittaneen nuoret

naantalilaiset chartervieraat olivat.

Naantalin vierailumme aikana tutustuin myös tämän blogin kirjoittajaan,

tuolloin viisivuotiaaseen pikku-neiti Merituuleen, joka poikkesi äitinsä

kanssa satamassa tervehtimässä meitä. Äiti on myös merikapteeni.

Enpä olisi tuolloin arvannut, että seuraavan kerran kohtaamme neitosen

kanssa Helenalla ja eksoottisella Karibialla.

Heikkiä muistellen

Kippari Rami

PS 2

Tuulet tekivät tepposet. Pohjoistuulet jatkuvat. Suuntamme on kohti

Azoreita, minne meillä on matkaa vajaat 1900 mailia.

Onneksi emme joutuneet perumaan mitään alun perin ohjelmaan kuulunutta.

Bermudan vierailu oli meidän omaa ideointiamme, koska aikataulu ja säät

näyttivät lähtöhetkellämme suotuisilta. Mutta kuten tavataan sanoa, ”

kaikkea hyvää ei voi saada”, joten näin tällä kertaa

Vauhdilla kohti itäkoillista.

Kippari Rami

sunnuntai 20.3

Delfiineitä näkyvissä ja purjesulkeisia

Aamu oli aurinkoinen ja tuulinen , kakkosvahti ( Marja , Esa , Juhani ,

Jari ) pääsi aloittamaan päivän reippaassa 15 m/s kelissä ja minivahdin

Jarkko oli suu messingillä tehtyään pohjat 10 s vähän ennen kuin tulimme

vahtiin . Bermuda oli siis moro ja suunta oli Horttaa kohti . Purjehdus

oli sen verran leppoisaa että ruvettiin ajamaan miespuolista miehistöä

kaljuksi , Auliksen esimerkillä , allekirjoittanut toimi koneen

käyttäjänä tosin Heidi osoitti rastoineen asiantuntevaa kiinnostusta

asiaan , samalla kun jono parturiin kasvoi niin pertsa piti omaan

rauhalliseen tapaansa solmukoulua , opettaen viisi perus solmua joilla

pärjää pitkälle .

vahtimme pesi keittiön lattiaa kun Lasse ilmoitti että jos kiinnostaa

niin olisi n. 12 delfiiniä veneen ympärillä , rätti putosi just siihen ja

ryntäys kannelle kamera kainalossa . Iloiset ja leikkisät delfiinit

(Atlantic spotted dolbhin ) viihdyttivät meitä n. 15 min ajan hypellen

ryhmässä ja soolona , allekirjoittanut otti n. 50 kuvaa joista yksi toi

toivotun tuloksen , sen verran vikkeliä ne oli . Purjeita trimmattiin

tulevaa varten isopurje kakkosreiviin ja flying jib otettiin pois .

Iltapäivän koho kohta oli kakkosvahdin valmistama päivällinen , uunissa

kypsytetty lihamureke , juhanin tulisella kastikeella , lisukkeena

suolaherneitä , perunaa ja jälkiruuaksi hedelmäcoctail . Terveisiä

kaikille

ystäville erityisesti rakkailleni Tainalle , Lindalle ja Niklakselle .

Ps. onko remontti jo valmis .

Jari.S

PS

Maanantai aamu. Takana vauhdikas yö. Kahden jälkeen kohtasimme näille

vesille tyypillisen kylmän rintaman. Rintama toi tullessaan toinen

toistaan ärhäkämpiä kuuropilviä, jotka nostivat tuulet aika-ajoin

parinkymmenen m/s tuntumaan. Tämä tiesi tietysti nelosvahdille (Katri,

Antti, Lasse ja Samu), Reippaita seilisulkeisia. Onneksi olimme osanneet

ennakoida tulevan ja stoora reivattiin valmiiksi jo iltahämärissä. Tästä

huolimatta jengi dipattiin kunnolla pariinkin otteeseen. ”Mehtavaa” kuului

vahdin yhteinen kommentti sulkeisten päättyessä. Vesihän on onneksi näillä

latitudeilla vielä varsin lämmintä, noin 21 astetta celciusta.

Nyt on aamu hämärtymässä. Pyssässä ”mama” Marja vahtipoikineen valmistaa

aamiaista. Liedellä porisee puuropata. Valmistumassa on allekirjoittaneen

suuri herkku, aito suomalainen Nalle neljänviljan puuro. Kysynpä vaan,

voisiko päivän paremmin aloittaa.

Vauhtiyön jälkeen tilanne on rauhoittunut. Tunnelma on suorastaan

seesteinen. Uni painaa useimpien silmiä.

Deckhousen leenpuoleista laipiota vasten nojaa kaksi tummaa vaiteliasta

hahmoa. Siellä he koettavat elättää navakassa tuulessa vaikeuksien jälkeen

syttyneitä ensimmäisiä sätkiään himokkaalla imulla, niitä väliajoin

roiskeilta suojellen.

Ylämessissä Joku selailee vanhoja aviiseja. Lasse tutkailee edelliseltä

legiltämme Lofooteilta ostamaansa merinisäkäs opasta. Juuri herännyt

Pertsa ryystää tummaa ranskalaista kahvia. Sitloodasta kuuuluu ”ikihymy”

Heidin iloinen kikatus.

Uusi riemukas seilausviikko on alkanut.

Suora etäisyytemme Hortaan on runsaat 1700 mailia. Uskoisin olevamme

siellä huhtikuun alkupäivinä. Nyt on huolenani sitkeä jo viidettä päivää

jatkuva NNE tuuli, joka pakottaa meitä jatkamaan ENE suunnilla. Meidän

tulisi kuitenkin päästä kipuamaan parisensataa mailia pohjoisemmaksi,

lähemmäs 30 latitudia, saadaksemme kiinni kunnon länsivirtaukset. No,

vielä se siitä

”Hurraa me nuoret meripojat, meillä ilo ompi aina eikä suru mieltä paina”

Kippari Rami

Suora etäisyytemme Hortaan on runsaat 1700 mailia. Uskoisin olevamme

siellä huhtikuun alkupäivinä. Nyt on huolenani sitkeä jo viidettä päivää

jatkuva NNE tuuli. Meidän tulisi päästä kipuamaan parisensataa mailia

pohjoisemmaksi, lähemmäs 30 latitudia, saadaksemme kiinni kunnon

länsivirtaukset. No, vielä se siitä

”Hurraa me nuoret meripojat, meillä ilo ompi aina eikä suru mieltä paina”

Kippari Rami

Maanantai 21.03

Hyvää huomenta!

Minä olen Heiko ja minä olen kaksikymmentäkuusi vuotta ja olen

saksalainen. I just include this, because it’s the only Finnish sentence I

know. I apologize for this lack of language knowledge and will go on in

English. Being the only German on Helena is an honor and sometimes hard at

the same time. Minusta suomen kieli kaunis on, mutta oiken hankalaa.

Therefore I’m glad, that Finnish people speak English so well; also

Merituuli speaks German very well which is a pleasure to me. Yesterday our

Skipper Rami asked me (in German!), if I want to write the blog for today.

I have not really a clue, what the others wrote the days before, because I

can’t read it ;) I will just tell a few things that happened in the last

24h: Jarkko, Merituuli and I sleep in the bow (we call it “the washing

machine”; guess why ^^) where we got woken up yesterday morning by the

increasing ship movements and incoming water through the ventilation

slots. The whole day we had a rougher sea and nice winds, which supported

Helena’s course (approx. 55 degrees) to Azores very well.

It also has been a good day for Didier and Aulis, because the toilet

system just broke down once; I want mention at that point that I think,

those guys doing one of the most important jobs on board and I guess we’re

all thankful for that ;)

During the 1st night-shift (20-24h) we saw bioluminescent plankton and two

other ships within one hour.

I realize now how difficult it is to remember things that happened, which

are affecting the whole group, because you’re so occupied by the daily

tasks and the regular rhythm changes that occur because of the night-

shifts.

An important point for sure is the quality of the food and it is amazing

what we all manage to cook and bake although the boat moves quite heavily.

Today we have a food-Joker, means we can make something off the daily

menu… I heard someone suggesting Pizza… well, lets see! Surprise,

surprise!

Talking about daily life on board, I think that the biggest obstacle for a

successful and satisfying Atlantic-cross could be the group itself. But so

far, in my opinion, the group developed quite well, concerning all the

different characters, different states of experiences and the range of age

between the members. Today we’re already on the 7th day of our journey

since St. Maarten and I’m very optimistic about the next 2 weeks; if we’re

lucky and the wind keeps its direction we might reach Azores in less than

14 days.

So far from me, I hope you enjoyed reading. Kiitos.

--Heiko--

Ps: Ich weiss nicht, ob meine Eltern und mein Bruder oder andere Deutsche

den Blog lesen, aber falls doch: Viele Gruesse nach Deutschland und dort

besonders nach Friedrichsdorf und Fulda! Bis bald in Kiel… ;)

PS

Niin, kuin ystävämme Heiko edellä toteaa, olemme nyt taittaneet yhdessä

tätä hienoa matkaa kokonaisen viikon. Matka on taittunut leppoisissa

merkeissä, vaikkakin koko ajan vastaisissa tuulissa.

Niinpä onkin aika katsoa minkälaisella joukolla olemme tätä rapakkoa

ylittämässä.

Mukava joukkomme on jaettu vahteihin, jotka yhdessä, teameina

työskentelevät kuunarimme turvalliseksi eteenpäinviemiseksi. Vahteja on

neljä:

I-vahti on ”Internazionale Jugend gruppe”, kolme kansainvälistä nuorta

intellektuellia, Merituuli, Heiko ja Jarkko.

He työskentelevät ruotsalaisen kansankodin tavoin. He työskentelevät yhdessä keskustellen,

mietiskellen ja pohtien. Nuoret herrasmiehet ovat ottaneet Merituulen kuin

kukan kämmenelleen antaen hänen toimia ryhmän pomona ja keulakuvana,

(etenkin) pentteri askareissa, missa Merituuli on enemmän kuin kotonaan

nuoresta iästään huolimatta. Mestarileipureita.

II-vahti on ”pappavahti” Esa, Jari ja Juhani. Tätä toimivaa pappajoukkoa

(ei nyt ihan pappoja minun rinnallani mutta miehistön ikänestoreita

kuitenkin) johtaa selvästi matriarkaalisin ottein ”mama” Marja, joka on

kietonut papat äidillisen sormensa ympärille. Selvää elämänkokemusta.

Puhaltavat mukavasti yhteiseen hiileen.

III-vahti, Heidi, Miikka, Otto ja Topi. Ikihymy ja hampputukkainen

rastatyttö Heidi on ottanut johtajan roolin ikuisella iloisella

kälätyksellään, Heidi on merikapteenin urasta haaveileva topakka

touhutyttö. Tässä tiimissä ei muilla ole sanomista. Heidi hoitaa homman.

Topi ja muut ”maanhiljaiset” vaietkoon. Hauskasti toimiva kokonaisuus.

IV-vahti Antti, Katri, Lasse ja Samu on miehistön homogeenisin

kokonaisuus. Toiminnallisesta johtajuudesta kilpailevat lähes tasapäisesti

vahdin maskuliinikolmikko: Maailmamatkaaja ja miehistön ”

puhesyntetisaattori” (Heidin ohella) Antti, ”Piipaa-automies” Samu ja

bilsanmaikka Lasse. Kolmikkoon on mukavalla tavalla sulautunut

sympaattinen Katri rouva.

Jos tästä joukosta pitää joku nimetä, niin vaaka kallistuu Lasseen jonka

pedagokiset opit ja taidot tekevät hänestä ryhmän keulakuvan.

Täkkihommissa vauhdikkain porukka.

Tällaisella seiloriporukalla olemme lähestymässä tuota kaikkien kotiin

palaavien purjehtijoiden Mekkaa Faialia ja sen pääkaupunki Hortaa, saarta

jossa kerrotaan olevan enemmän lehmäkarjaa kuin asukkaita. Saarta joka

oli entisaikojen valaanpyytäjien tärkein tukikohta Atlantilla. Saarta jota

rakastan. Vietin saarella turistina edellisen talven.

Viime yönä loppui tuuli. Vain purjeita paukuttava valtameren maininki

jäi. Niinpä olemme jo kohta puoli vuorokautta ajaneet Sisulla kohti

pohjoista odotellen toivottujen länsituulten heräämistä.

Hortassa uskoisin olevamme pian aprillipäivän jälkeen.

’

Atlantin keinuttavilta aalloilta

Kippari Rami

tiistai 22.3.

Nelosvahdin aamu alkoi 8-12 vuorolla, ihanan 12 tunnin uniajan jälkeen.

Vahtikierrossa tulee yksi kaksitoistatuntinen tauko… ylellistä. Ja ihana

aamu, tosin eteenpäin puskettiin moottorilla, mutta luonnon ihmeet, aina

läsnä.

Rami tuossa eilen kirjoitti ryhmistämme, asia jota olen itsekin paljon

miettinyt. Varsinkin maanantai-aamun tuulissa, josta pojat olivat niin

innoissaan, että minun ruorivuoronikin heti jakoivat keskenään …istu sinä

vaan ja nauti… ja niinhän minä teinkin, meren myllertävä näytelmä. Silloin

mietin pelkäämistä, tai oikeastaan sen puutetta. En ole koskaan pelännyt

purjeveneessä, voinut huonosti tietenkin, ja kärsinyt siitä, mutten muista

koskaan pelänneeni. En tiedä johtuuko se siitä, että olen niin kokematon

purjehtija, etten ymmärrä todellisia vaaroja, tai välitä ajatella niitä,

vai siitä, että aina olen purjehtinut turvallisessa seurassa, paljon

kokeneempien avustuksella. Ehkä se onkin Helenan suurin lahja, että voi

kokea myös tällaisen veneettömän veneretken, ihanan valtameripurjehduksen.

Ja se mihin yritän päästä tässä ajatuksenjuoksussa, on se ryhmän merkitys,

sen yhden vahtivuoron ja koko laivallisen joukkueen. Olla turvassa

pienessä ja isossa. Aika hienosti Rami ym. ovat osanneet vahtivuorot

jakaa, minä ainakin olen kiitollinen herraseurani tiedoista ja taidoista

ja tulee mieleeni lainaus Väinö Linnalta… ’aika velikultia’… ja tällainen

Oulun mummokin tuntuu mahtuvan joukkoon.

Niin, mutta eilisestä. Koko päivä siis körryyteltiin konevoimin, minkäs

teet. Meidän vuoromme oli valmistaa päivällinen, kanapastaa, hirveällä

mekastuksella se valmistui, tiimi kuitenkin toimi, vaikkakin äänekkäästi.

Anttipoika valmisti vielä lisäksi, ja ihan omakätisesti pannukakkua, jonka

kruunasi Merituulen vinkki kardemummasta. Siis todellinen mättö-ateria,

voiko parempaa toivoa.

Vahtivuoromme oli taas 8-12, nyt pm. Ruorin hallinta on hankalaa

moottorilla ajettaessa, onneksi Samujaksoi neuvoa, taas kerran, kiitos

siitä. Ihana tähtitaivas, lämmintä ja rauhallista merenkäyntiä,

fosforiplanktonia, ja vihdoin kuukin jaksoi nousta, nyt jo vajaana.

Aamu ja ilta, tällä elämän merellä.

Ps. 1 Antti haluaa, että sanotaan, että nelosvahti, ja oliko se peräti

Antti ihan itse, on tehnyt maanantai-aamuna legin nopeuspohjat, 10.7

solmua… että repikää siitä…

Ps. 2 Tässä bloginkirjoittamisessa on se hyvä puoli, että voi lähettää

terkkuja oletetulle yleisölle, joten… Mummon mussukat ja rakkaat läheiset,

siellä kaukana, jos olette kuulolla…halauksia…

Katri

Oulun mummo

PS

SUOMEN SUVEEN

Minne matkaa meren aallot

Minne pilvet vaeltavat.

Vaeltaa on merimiehen mieli

Häntä kutsuu meren kieli.

Ulapalle aavan meren

kaipaa mieli, kutsu veren.

Vietetty on talvi täällä

Tropiikissa vetten päällä

Koittaa kevät, mieli palaa

kotimaahan aatos halaa.

Mieleen palaa niityt haat

Mäntymetsät marjamaat

Saunan savu kukku käen

haaveissa mä suven näen.

Järven usva, yötön yö

Ei laudalta sua mikään lyö

Lailla muutto lintuin vietin

Sinne palaan, miks ees mietin.

Keula itään, pullein purjein,

Matkaamme me vailla murhein

Toukokuu kun vihdoin koittaa

Kanssamme saa kiurut soittaa.

Kuutamoaamuna suvihaaveissa riimitteli

Kippari Rami

24.3.

Hellu-Kanootti se vain keikkuu keskellä pohjoista Atlanttia puksprööti

päättäväisesti kohti Azoreita osoittaen. Älkää antako pienten

ruosteläikkien ja repaleisen lipun harhauttaa, tässä on menopeli parhaasta

päästä, eikä miehistössäkään moitteen sanaa. Huumorikin kukkii (ainakin

vielä) kilpaa ruosteen kanssa. Eilinen aamu valkeni vauhdikkailla

läntisillä kulkutuulilla, Hellu pääsi näyttämään parasta kulkuvauhtiaan

kovenevassa mainingissa. Ruorimiehitä ja -naisilta pääsi spontaaneja

riemunkiljauksia kun Hellu lähti surffiin, aurinko paistoi ja kannella

raikasi klassikot ”Hit the whales, Jack”, ”We are all living in a big blue

whale” ja tietenkin ”these whales are made for fishing”.

Keittiövuorolaiset tosin eivät osanneet arvostaa surffiaallokkoa aivan

samalla lailla kuin kansivuoro, merkillisiä mutrusuita. Ei aivan saman

tasoinen maininki kuin vuonna -53, kun olin Mursu-Jackin kanssa Novaja

Zemlijan vesillä hylkeitä pyytämässä, silloin aallot heittivät kannelle

muutaman valaanpoikasen joista keittelimme pontikkaa. Kelpo hiivari

kuitenkin. Juu, merimiestarinoita ollaan tosiaankin ehditty vertailla.

Makusteltavana ovat vuorollaan olleet niin laivoja hinaavat

pingviinivaljakot kuin merenpohjan paljastavat mainingit ja revontulien

polttamat ihotkin, totta joka sana.

Pikkuhiljaa alkaa ymmärtämään kuinka suuri tämä ” big blue watery road”

onkaan, olemme tähän mennessä nähneet vain muutaman rahtialuksen ja

lentokoneen sekä tietenkin erilaista ihmiskunnan sivutuotetta frisbeestä

haiverkkoihin, mutta enimmäkseen naapureista ei ole ollut harmia…

rauhallista seutua joskin lähimpään baariin on vähän matkaa. Eilen

puoliltapäivin todistin GPSn naksauttavan Hortaan tasan 1500 Nm:n

etäisyyden. Tätä aamunkoissa naksutellessani tuuli on taas laantunut,

Stoora ja meisseli on sidottu keskelle, vain Sisu-pasaati jaksaa vielä

puhaltaa. Joskohan uusi päivä toisi taas luomutuulet takaisin?

Terqui Peruun ja Turkkuseen,

-Internationaalin minivahdin puolesta Jarkko-

PS

Juuri nyt, torstai aamuna, meillä on matkaa jäljellä tasan 1400 mailia.

Katselen NNW taivaalle. Olen havaitsevani siellä merkkejä lähestyvästä

sään muutoksesta. Länsituulta luvassa. Olemme edenneet mukavasti pohjoisia

matalapaineita kohti. Nyt pyrimme pysyttelemään niiden eteläreunalla.

Monta päivää odottamamme läntiset menotuulet näyttävät olevan käsillämme.

Hurraa, sanois ruotsalainenkin skönäri.

Eipä kuin aamukaffeet käkättimeen, seilit auki, vetoon ja menoksi.

Alkanut on torstai 24. 03. Ylityksemme kahdeksas matkapäivä. Uskon

saavamme mahtavan Pico vuoren näkyviin huhtikuun ensimmäisenä, eikä

Skipper Rami and Crew

tämä ole aprillia.

Hola’ Azores, Hola’ Horta, Hola’ Sport Cafe’

Lauantai aamu 25.03

Taas yksi koiravahti takana, Lady kulkee aalloilla kauniisti - omia

teitään tosin (kuten kaikki hienot leidit). Ilmankosteus lähtentelee

trooppista ja tuuli on mukavan lämmin. Aikaisemmin päivällä herraskansaan

iski puunauskuume ja yhden jos toisenkin nähtiin kaivavan partahöylää

(vilahti siellä yksi ladyshavekin partakoneena) ja peilinkulmaa ja

siistivän leuastansa juurikasvuja. Likapyykitkin saivat kyytiä ja ennen

pitkää reelingit täyttyivät kuivuvista pyykeistä.

Jo aiemmissa kirjoituksissa mainittu pesukone-ominaisuus löytyy myös

meidän hytistä, jonka seurauksena yhtenä aamuna sai huomata

Kotijoukkojen on siis turha ihmetellä jos numero ei vastaa.

Vaikka Cherbourghiin on vielä kosolti merimaileja, mielessä pyörii

irtipääsemättömästi ajatus kotimatkasta lentokoneen sijasta Helenalla ja

ehkä vähän telakkapäiviäkin Ukissa. Näinköhän kotoinen koiravahti-joukko

sallii..?

Koska naperon piti päästä elvistelemään nopeuksilla, mainittakoon oma

henkilökohtainen maksiminopeus 9,6 solmua annettuun kompassisuuntaan.

Ajatus pätkii pahasti, väsy painaa. Nyt koijaan pienelle välikuolemalle.

Heidi

BLOSAA WÄSTISTÄ

Morjens kaikki skönärien frendit. Tässä sitä vaa rapakkoa kahlataan.

Eilen lupasin, että ny sitä päästään vihronki niille wästrasille tuulille.

Ja niin siinä kävi, että meikäläinen osui nappii veikkauksessaa. Eile

alko sit blosaamaan ahterin endalta. Venatut wästra windit oli hitattu.

Reipas vecka siihe kuiteskin tuhraantu, mutta ny sitte mennään gliffalla

lenssi windilä kohti gamlaa mennerta, ja sen etummaista ulkovartiomestaa

Azoreita. Siellähä me landaamme snadiin Hortan kylään. Sehä on bamla

valaan jaagareiden mesta, mut ko ny valaitte jahtaamine on kiälletty

ollaan me lystiksemme skiglaajat otettu tua kiva landestadi

treffimestaksemme. Ei ku sinne vaa ja faartilla.

Eile oli torstai. Torstaiha on kaikkien skönäreiden juhlapäivä. Sillo

kokki panee pöydän fiiniks ko se tarjoo jengille papusoppaa. Eileski se

oli kasannu pyssän pöydalle vähä hemmetin monta jo lähtiessä Härmästä

hankittua papuvellitötsää. jemmastaan se se oli hitannu myäs muutaman

plootukannun nötköttiä. Nämä ko samlaa samaan kastrulliin nii jo on

skönäreillä kurmee safkat päydässä. Näin oli eileski, vaikka Didi oliki

eri miältä, mutta Didihän ei ookkaan perusfinski, Didi on alkujaan

Antwerpenin jätti harbourin kundeja siältä Brysselin tianoilta..

Mut toine asiaan kuuluva herkku ei vaa näkyny. Kokkijengi oli sitä miältä,

että taikinalitku karkaa ulos uunista ko tää Helena friidu nii hemmetisti

lanteitaa heiluttelee. Niin jäi pannari duunaamatta ja mansikkamössöt

kaappiin.

Illalla ku mollikka fallas horisontin taa alko tuuli himmaamaan. oltiin

kuiteski kovana. Kippari sormi pysyi pois starttinäppylältä. Skiglattiin

sitkeästi. Ny ko alkaa viikon sista duunipäivä, päivä ku valitettavan moni

faija korkkaa iltapäivällä sen jokaviikkoisen perjantaiflindan. On aamu.

Sydwästistä blosaa varsin gliffasti. Botski skiglaa suaraa lenssi kurssia

kohti seuraavaa mestaa. Sinne tällä rajulla skönärijengillä on matkaa

reippaat 1200 skönemilesiä, ja Hortaan aiomme töijata joskus aprillipäivän

tiätämis, silloin ku siellä Härmälandiassa frendejä kusetetaan ja

kevätpurot lirisee.

Terkkuja vaan kaikille keväthankien skimbaajille, Pankaa hopealiisteriä

pohjiin.

Skeidaa heitteli kippari Rami

Lauantai 26.03 Klo 04.25

Just herättiin aamuvahtiin 04-08 fiilis on mitä pirtein.

Keli on tällä hetkellä kostea mutta lämmin ja tuulet ovat suotuisat

matkalla kohti azoreita.

Viime päivät ovat menneet loistavien tuulten vallitessa, joten purjehdus

on ollut mukavaa ja matka edennyt joutuisasti.

Uistinta ollan vedetty perässä koko matka, mutta ei ole ahti ollut

antoisalla päällä alun tonnikalojen jälkeen.Itselläni toiveissa siintää

vieläkin se iso kala…

Täällä elämä koostuu pienistä nautinnoista, eilen illalla oli 1 vahti

vääntänyt meille loistavan pizza buffetin, jonka jälkeen oli keittäjän

hyvä vaipua uneen (vielä kun olisi saanut lasipullokolaa…)

Täytynee siirtyä takaisin kannelle jotta ei vahti toverit luule että

katosin takaisin nukkumaan.

Terkkuja duuniin ja Jatalle.

Tämmöistä kirjoitteli Miikka

PS

Niinpä niin.”westerisissä” ollaan ja matka sujuu. Rapiat 1400 mailia on

gepsi jauhanut elektroniseen muistiinsa suolaista vanavettä ja reipas

tonni on vielä edessä kunnes välitavoite Azorit on bongattu.

Hurtin huumorin merkeissä on tämä amfinautisen viikinkirodun oivan

perinnejoukkueen pohjois- Atlantin turnee sujunut, että mikäpä tällaisen

jengin coachina on ollessa. Matka taittuu ja homma hoituu.

Miikka kehui edellä ykkösvahdin pizza buffetia. Aikamoinen lähiöpizzerian

etninen karvakäsi saisikin olla vääntämässä, että se voittaisi tämän

jengimme pizzasukupolvea kunnialla edustavan ”Tupu, Hupu ja Lupu” ketjun.

Niin mainiota ”spydäripullaa” tämä Merituulen käskemä trio tuotti.

Että menneen perjantain ruokakuvaus olisi täydellinen, onkin palattava

lounasaikaan. Lounaan meille loihti edellisen kirjoittaja, Lapin ”

safkashamaani” Miikka vahteineen.

Pertsan menu’:ssa luki kalakeitto. Kun Ahti ei kalaa antanut Miikka

pyydysti pakastimesta edellisen saaliskalamme, tonnikalan. Siitä tuo

shamaani loihti, ah niin makoisan kalakeiton, että ”oksat pois”, ja ilman

pottuja p----le. Elämäni löysäliemisin, mutta taatusti maukkain

tonnikalapasta. Ammattimies on aina ammattimies.

Muilta osin päivä sujui rutiininomaisesti. Ikään kuin olisi matkustanut

vitosen ratikalla Skattalle ja hypännyt ruotsinlaivaan. Vain baari oli

suljettu.

Istuttiin sitloodassa. Puitiin elokuvaa,nykymusaa, kirjallisuutta,

kaukomatkailua, Karjalaa, Didin luennoimana Belgian kieli- ja

väestöpolitiikkaa ja monia muita ”päivänpolttavia” kysymyksiä.

Mielenkiintoinen joukko on koolla. Nautinnollista matkantekoa.

Näyttäisi edelleen siltä, että aprillipilat teemme Hortassa.

”Luo aamu aurinko kimmeltään taas aavalle Atlantin”

Kippari Rami

La 26.3. Atlantilla

Hei tuossa ne valaat nyt ovat, kaskelotteja kai? Kiitos tästä jokamiehen

etuoikeudesta Putjelaivalaivasäätiölle ja siinä mukana toimijoille, kun

otitte papparaisen kyytiin.

Tämä legi voi olla se elämän matka, haave, unelma, pakkomielle, seikkailu,

irtiotto arjesta tai ihan mitä vain. Reissu kerran elämässä, kuin

pyhiinvaellus Mekkaan.

Minulle purjehduksen noviisille nuo mastoissa lepattavat rätit ja pressut

ovat samantekeviä. Tärkeintä on olla matkalla kokemassa uutta. Se

päämäärähän meillä kaikilla on tiedossa ja se on sama. Tämä matka olisi

saanut olla jo 40 vuotta sitten, niin olisi saanut nautiskella siitä jo

pitkän tovin.

Armoitettu konekauppias Ismael L. houkutteli kerran mukaansa sanomalla. ”

Hei lähdetään merelle purjehtimaan ennen kuolemaa.” Tuo myyntipuhe tuotti

tulosta ja koukkuun jäin. Nyt mennään jo valtamerellä Atlantin yli ja

seuraava legi voi olla jo Kap Hornin kierto?

Houkuttelen Teitä, erikoisesti hyvät papat ja muorit, lähtekää

purjehtimaan, ennen kuin se on myöhäistä.

Valtameri on avara ja rajaton. Oi jos ihmismielikin olisi sellainen.

Hyttikaverimme pappa Jussin paidassa lukee. ” Altistu uudelle”. Siinäpä

se.

Hyviä legejä elämään ja terkkuja kotijoukoille.

Pappa Esa

PS

On aamunkoi ja tauonnut on valtameren pauha

on meri tyyni, tyyni mieli, pyhäaamun rauha.

Mä kannella nyt istun, katson sineen taivaan meren

Ja mietin mikä polte saakaan kiehumaan mun veren.

Tääl täkillä oon keinunut mä ylen monta kertaa

Mut vakuuttaa ain tahdon, täl mikään ei oo vertaa.

Te tänne tulkaa kaikki lailla Esa papparaisen

Niin täällä voitte unohtaa te kaiken murheen maisen.

Esalle ja pappavahdille kiitokset ennakkoluulottomuudesta

Kippari Rami

sunnuntai 27.3. , 12. päivä merellä

Samu blokittaa klo 02.50. Atlantti näytti heti aamusta jälleen sen

rauhallisemman puolen itsestään eli aurinkoa ja hiljaista tuulta.

Nopeusennätys ei siis ollut vaarassa ?. Sunnuntaiseen tapaa aamu pekonit

ja munakas by 4-vahti napaan. Päivä ei juurikaan poikennut muista

päivistä. Osa porukasta makoili kannella osa taas korjaili edellisyönä

tullutta univajetta nukkumalla vain noustakseen nauttimaan 1-vahdin

tekemää riisikanakeitto-lounasta jonka jälkiruoaksi oli Merituuli

loihtinut kaurakeksejä, ihanaa!!

Päivän sankari oli taas Aulis joka taisteli jälleen kerran tukkiutuneen

WC-laitteen kimpussa. Aulis is our hero! Pellavansiemenet ovat tästä

eteenpäin kuulemma kielletty ruuanvalmistuksessa.

Taas lepäiltiin kannella sunnuntai fiiliksissä ja odoteltiin

malttamattomasti 3-vahdin keittiötaikureiden seuraava mestariteosta.

Odotus palkittiin! Keittiöpäällikkö Miikka ja messipoika Otto olivat

loihtineet mehevät pihvit joihin oli kyytipojaksi pojat valmistaneet

sienikastikkeen ja valkosipulimajoneesin. Lisäkkeenä yrttiset

uuniperunat….. nam!! Ei saa unohtaa jälkkäriä, kakkua ja

vaniljakastiketta. Kuten varmasti huomaatte, on vahtien kesken käynnissä

hurja ruokasota, josta me kaikki saadaan nauttia.

Sitten vaan vatsan viereen nukkumaan ja valmistautumaan koiravahtiin 00-

04. Ja niin alkaa 13. päivä merellä.

Terveisiä kaikille tutuille.

Samu

Ps. Erityisterveisiä mun edellisen legin vahtikamulle Kaisalle. Me oltiin

tiimi!!

PS

Tosiaankin. Kahdesstoista päivä merellä. Edelleen kuitenkin uskon

aprillipäivän olevan tulopäivämme Hortaan.

Pari viimeistä vuorokautta on matkanteko ollut verkkaisaa. Kevyttä

avotuulta suoraan ahterista. Toimistolta saatu tuuli-info kuitenkin antaa

lupauksia paremmasta. Tuuli säilyttänee suuntansa WSW mutta näyttäisi

jonkin verran voimistuvan.

On ensimmäinen kerta kun ylitän Atlantin kohti Eurooppaa ilman sääfaxia,

tuo pahus kun irtisanoi sopimuksensa heti Karibialta lähtömme jälkeen.

Ilman tuota oivaa apuneuvoa on oikeiden tuulten löytäminen enemmänkin

arvailua. Isobaarikarttojen synopsikset ja prognoosit Bostonista olisivat

”poikaa”. Mutta hyvinhän tämä näinkin on mennyt. Koirat haukkuu ja

karavaani kulkee. Jäljellä on juuri nyt rapiat 800 mailia.

Kalaonnemme on myös ollut hieman tökkivää. Vaikka Kymenlaakson kalojen

kauhu Pertsa on tehnyt kaikkensa, vaihtanut viehkeämpiä vieheitä, lukenut

loitsuja ja sylkenyt koukkuihin, ovat fisut vain vieroksuneet vieheitämme.

No, täytyy toki myöntää, että eivät nämä keskeisen Pohjois-Atlantin

kalavedet ole ennenkään kovin antoisia olleet.

Muutenkin on matkamme ollut luonnon kannalta mielestäni, ainakin

toistaiseksi, kovin hiljainen jos vertaan sitä moniin aikaisempiin

ylityksiini. Olemme bonganneet vain puolikymmentä isompaa valasta,

delfiinejä silloin tällöin, Portugalin sotalaivoja, noita mahtavia,

koristeellisia meduusoja sekä yksinäisiä merilintuja. Esimerkiksi

kilpikonnat, nuo valtameren erakot ovat pysyneet toistaiseksi piilossa.

En osaa arvata, johtuneeko tämä siitä, että nyt olen valinneet parisataa

mailia eteläisemmän reitin aikaisempiin vuosiin verrattuna? Onneksemme

varsinaiset valaidenbongausalueet ovat vasta edessämme kun lähestymme

Azoreita.

Uusi työviikko on alkanut, joten terkkuja vain sinne teille työn raskaan

raatajille. Atlantin aamuaurinko nousee pilvettömälle taivaalle, joten ei

kun kertoimia nenänpäähän ja purjeita virittelemään.

Kippari Rami

29.3., Joonaksen paivana 2011

Meripaivia on St. Maartenista lahdon jalkeen kertynyt jo 15 ja

keskustelujen painopiste on selvasti siirtynyt Azorien Hortaan. Kuka

haaveilee puhtaista ja kuivista vaatteista, kuka kylmasta oluesta ja

mehevasta pihvista. Ja kaikki odottavat paasevansa tayttamaan

kansalaisoikeutensa eli aanestamaan eduskuntavaaleissa Suomen

kunniakonsulin luona.

Itse olen jattamassa Helenan Hortassa. Maileja on kertynyt melkoisesti ja

paiviakin n. 50. Matka on ollut monella tapaa kutkuttava: uskomattomia

persoonia, hienoja keskusteluja, nuorta romantiikkaa jne. Niin ja minua on

erityiseti kiehtonut miehiston verkostoituminen ja sosiaalisten suhteiden

muovautuminen. Helenaa tulee ikava. Mutta onneksi me tapaamme Turussa

elokuussa: Helenahan tulee Klaipeidasta Turkuun juhlistamaan

kulttuuripaakaupunki Turkua.

Samu kirjoitteli muutama paiva sitten Helenan kulinaarista ruuista. Tana

aamunakin herattyamme stand-byhin lampimat sampylat odottivat aamun

heraajia. Kiitos Miikka! Vahtivuoro II; Esa, Jari, Jussi ja mina on ruuan

valmistuksen suhteen parasta A luokkaa; ihania mättöruokia ja terveellisia

jalkiruokia. Tosin muut vahdit ( ehkä kateuttaan) ovat kutsuneet

kulinaarisia herkkujamme Vahti II kostoksi numero 1, 2.3.4 jne. Ehka

jonain paivana yllatamme teidat!

Aamu on jalleen valjennut aurinkoisena; bikinikelit jatkuvat ja odotukset

siita suuresta kalasta. Iso halaus pojalleni Joonakselle ja Ernalle.

Helenan supersuosikki Aulis lahettaa myös terveiset teille ja pojilleen

Kallelle ja Villelle. II vahti/ Marja

KAKKAPOJAT - KAKKAPOJKARNA

Iltapäivällä Houtskärin Hevonkack:in saarelta, Airiston kulmilta,

merilordi Stefanin kotiseudulta kotoisin oleva, Ky Hevonkakin kakkapojat

- Hevonkack kakkapojkarna Kb antoi meille oivan työnäytöksen.

Näytös toi mieleeni varusmiesaikani viiden vuosikymmenen takaa. Alikessun

komentaessa ”tykki pura ja kokoa” , tempaistiin asento ja kiirehdittiin

tykille. Hetkessä olivat Madsenin irto-osat siistissä rivissä edessämme,

ja yhtä vauhdikkaasti tykki oli jälleen koottuna ampumakuntoon. Tönkkö

asento ja ilmoitus. Tehtävä oli suoritettu.

Nyt oli kyseessä toisenlainen ase. Sanan varsinaisessa merkityksessä ”

paskatykki”

Tämänkertainen työnäytös alkoi komennolla ”Vacu Flusch paskis pura ja

kokoa”. Hetkessä puulaakin vastuullinen yhtiömies Aulis af Hevonkack

kipitti verstaalle noutamaan tarvittavaa työkaluarsenaalia.

Samanaikaisesti hänen äänetön yhtiökumppaninsa, Didier af Hevonkack

loikkasi kontalleen keskikongille. Turkkilevyt saivat kyytiä Didin

raivatessa esteettömän pääsyn työpisteeseen. Hetkellinen tarvekalujen

kilinä ja kolina, taisteluparin ähinä ja puhina. Sitten kakkapoikapari

ryntäsi keskitäkille paskakoneikkoa raahaten ja kalupakit känsäisissä

kourissaan kolisten.

Uskomattomalla vauhdilla paskakone oli, kuten on tapana ehkä hieman

alatyylisesti asia ilmaista, tuhannen p….lun päreinä, täkillä, valmiina

vikadiagnosointia varten.

Aikansa harvoja hiuksiaan harottuaan oli asia selvä. ”Paska juttu, ja

tietysti kusikiveä”, totesi Aulis af Hevonkack asiantuntevasti. ”Jasså,

pissa och kakka, fyj fan”, vahvisti kollegiaalisesti päätään nyökytellyt

Didier, ruotsinkieltä fiinisti ranskalaisittain rantaruotsia korostaen.

”Tässäpä ongelman ydin. Siitä vaan harjaamaan ja kaapimaan” analysoi

Aulis. ” Jaa, sinä ole oikeasa, me vain skrabata ja bårstata”, vahvisti

Didier af Hevonkack myötäelävällä ilmeellä ja insinöörimäistä loogisuutta

osoittaen.

Vihellellen tarmokas kakkakaksikko iski kiinni itse asiaan. Vian

aiheuttajat. Anaaliset, kivettyneet eritteet lensivät kaaressa yli puurin.

Kakkaiset ”tykinosat” pestiin ja puunattiin. Sitten seurasi kokoamisvaihe

Miehistö seurasi haltioituneena työparin ammattitaitoista työskentelyä ja

joustavia kädenliikkeitä, joista koreografi Jorma Uotinenkin olisi antanut

täyden kympin . Hetkessä tuo jatkuvasti kiukutellut paskakoneikko kiilsi

kuin uuden uutukaisena, suoraan pakasta vedetyn näköisenä.

Koneikko kantoon ja syöksy pilssin syövereihin. Paskakone paikoilleen.

Letkut, röörit ja kaapelit kiinni. Koekäyttö, loppuasento ja näytös oli

ohi.

Ylpeinä tuo Ky Hevonkakin Kakkapojat- Hevonkack kakkapojkarna Kb :n

asiantunntijakaksikko vastaanotti raikuvat aplodit astuessaan takaisin

miehistön pariin perätäkille.

Kiitospuheessaan kakkayhtiön johtaja, Aulis af Hevonkack kiteytti asian

yhteen paljon puhuvaan lauseeseen: ”Omasta ja yhtiökumppanini puolesta

totean, että paska on yhteinen asiamme”

Ovatpa varsinaisia paskis alan virtuooseja nuo Kakkapojat-Kakkapojkarna

Houtskärin Hevonkack:in saarelta. .

Ettäpä siitä vaan kakkimaan

Paskaa jauhoi ja asian dramatisoi kippari Rami

JOONA VALAAN VATSASSA

Aikaisemmin puhuin valashavaintojen vähäisyydestä. Tänään Joonan päivänä

täytyy palata asiaan.

Todellakin, valaan vatsaan emme ole joutuneet, mutta toki koko ajan elämme

toiveissa valastiheyden kasvun suhteen, joten tiukka tähystys. Kyllä niitä

siitä.

Purjehtijaystävät huomauttivat minua siitä, että unohdin mainita runsaat

lentokalahavainnot. Niitä olemme nähneet todella runsaasti ja onpa niitä

poimittu kanneltakin aina makupaloiksi asti.

Olivat lukeneet toissasyksyisen höpötykseni lentokalasta. Vaativat

uusinnan, joten tässäpä tätä höpöä.

LENTOKALA

Lentokala, kalalento. Kalako, vaiko lintu. Lintukala, lentokala.

Ooinko lintu vaiko kala, sitä pohti lentokala, vaiko lintukala.

Evätkö on nämä tässä? Tässä nämä. Siivetkö vai evät nämä?

Pieni ompi kalan polla. Ollako vai eikö olla? Oonko lintu vaiko kala?

Tätä mietti kalan polla. Ollako vai eikö olla? Lintu vaiko kala olla?

Vasta-aaltoon nousukiito. Kalan kiito, sitten liito. Olenko nyt kalalento?

Tätä mietti kalan polla. Ollako vai eikö olla? mietti lentokalan polla.

Uusi aalto, uusi kiito, sitten lintukalan hurja liito. Nautiskeli kalan

polla.

Lintukala, lentokala, ollako vai eikö olla? Lintu vaiko kala olla?

Sekaisin on kalan polla.

Sitten loppui lentotaito, kun ei ollut lintu aito. Loppui kalan

lentotaito!

Päistikkaa päin Jarin naamaa, loppui lento tällä haavaa. Loppui kalan

lentotaito.

Oonko lintu, vaiko kala, mieti nyt ei lentokala. Ollako nyt lintukala.

Pitkällänsä pötköllänsä tirisee nyt lentokala. Ylen maukas lintu, KALA.

Terkkuja kalakukkoserkuille Kuopijoon lähettääpi lentokala vaiko lintukala

Tällä reissulla kalan sai todella pärställeen Jari

Aamuhämärissä huviksensa hassutteli kippari Rami

Terkkuja Rami Ukilta Joonalle

NO VOIHAN HIMPSKATIN PIMPSKATTI

Meidän vanhalle Acerille on iskenyt dementia.

Taiteilija Jussi kirjoitteli ansiokkaan, suorastaan tragisurrealistisen

blogitektin. Sitä oltiin liittämässä Skyfile messageen normaali

proseduurin mukaisesti. Klik. Liitä. Kas kumma, siihen ilmestyikin eilen

kadonnut, toimiston lähettämän Meteo Francen sääviestin viimeinen sivu.

Temppu, jota kukaan ei ymmärrä!!! Samalla tuo valitettavasti muualle

tallentamaton Jussin blogiteksti katosi! Kone söi sen? No, herättyään

virkeänä Jussi saa uuden inspiraation ja palaa compuuterin ääreen. Jussin

puolesta SORRY.

Väliaikatietoja.

Eilinenn päivä sujui mukavaa tahtia. Kun matkavuorokausi parinn tunnin

kuluttua täyttyy, tulemme taivaltaneeksi lähes noin 190 mpk sitten eilisen

aamun.

Tuuli on yön aikana jonkin verran piristynyt. Juuri nyt auringon noustessa

se on 10-12 m/s. Niinpä elättelen vieläkin hentoisia toiveita että

ylittäisimme maaliviivan aprillipäivän iltatunteina, onhan meillä matkaa

jäljellä enää hieman yli 500 mpk.

Tunnelma on iloinen ja odottava. Huhtikuu ja Horta lähestyvät.

Jussin paluuuta unten mailta ootellessa

Kippari Rami

29.3.2011

Kakkosen iltavahti.

Matkalla maailmankaikkeudessa

Iltavahti suoritetaan klo 20-24. Aurinko on laskenut jo kauan sitten ja

kuu, se mitä siitä on jäljellä, nousee vasta 02. Tämä tarkoittaa sitä,

että meillä on tulossa ehkä matkan pimein yö Atlantilla.

Kun astun ulos kajuutasta en moneen minuuttiin näe mitään. Vähitellen

silmät tottuvat pimeään ja huomaan Esan jo veivaamassa ruoria ja Marjan ja

Jarin nauttimassa upeasta pimeydestä.

Yllämme avautuva tähtitaivas on uskomaton. En ole koskaan nähnyt näin

paljon tähtiä. Linnunrata, tähtisumut ja mustat aukot (vitsi) näkyvät

selvästi. Juuri tätä yötä varten lähdin tälle matkalle. Tulee sellainen

olo, että olemmeko lainkaan omalla planeetallamme, missä on Iso Otava

kaikkien näiden loistavien tähtien keskellä. Otava pilkistää esiin purjeen

takaa. Sitä paitsi ainakaan Marsissa emme voisi olla, koska

Marsilaisparoilta häipyi meret jo joku miljoona vuotta sitten. Siellä ei

enää purjehdita. Olemme kuitenkin matkalla maailmankaikkeudessa.

Toinen ”tähtitaivas” avautuu meille veneen alta. Tuhannet loistavat

planktonit vilkkuvat kilpaa tähtien kanssa merestä.

Helenakin kulkee loistavasti tänä yönä. Ajamme slööriä koiliseen, vauhtia

8-10 solmua. Purjeet ovat kohdallaan ja kun on ottanut itselleen

suuntatähden jota seurata vene menee kuin itsestään.

Välillä iso maininki läpsäyttää hellästi Helenan persuusta ja suunta

pikkaisen sekoaa. Oma johtotähti uudelleen suunnaksi ja matka jatkuu.

Surrealistista.

”Helenan sääfaksi ei toimi. Ehkä tästä johtuen yllättää pläkä meidät

kaikki.

Vauhti hiipuu ja Didi kiirehtii käynnistämään moottoria. Kone pyörii mutta

ei käynnisty. Didi pyörittää uudelleen ja uudelleen kunnes akut eivät enää

jaksa. Akut tyhjenevät. Seisomme rasvatyynessä keskellä ei mitään, emmehän

ole viikkokausiin nähneet ketään. Ilman moottoria, virtaa ja

navigointilaitteita.

Kävi ilmi, että vassaremontin yhteydessä oli polttoaine- ja septiputken

sekottuneet. Dieselistä oli tullut biodieseliä. Ja se ei kelpaa Sisulle.

Da, da, da.

Venettä alkoi kiertää pelottavannäköisiä eviä aivan kuten vanhoissa

länkkäreissä korppikotkat kiertävät uupunutta hevosmiestä. Valtavia

taskurapuja kiipeää reelingin yli veneeseen. Tästähän soppa syntyy, totesi

Miikka. Mutta kuka syö kenet.

Didi ilmoitti, että se musta nappi vessassa se ei toimi. Ei sähkö.

Tarpeet on siis tehtävä laidan yli. Samu lupasi näyttää mallia miten

homma hoidetaan. Juuri kun hän oli saanut kaivettua tavaransa esiin

syöksyi veneen alta valtava peto ja vei sukukalleudet mennessään. Heiko ei

ehtinyt sanoa kuin Zun Teufel. Tytöt arvelivat kyseessä olleen

Spermavalaan. Lasse kertoi kuitenkin lukeneensa, että Spermavalas ei

sinänsä ole lihansyöjä. Väreistä ja koosta päätellen kyseessä on

Tappajavalas. Se on sitä paitsi yleinen näillä vesillä.

Oli miten oli, palomies ilman letkua ei ole hyvä yhdistelmä.

Mutta miten meidän kaikkien käy. Pääsemmekö kostaa täältä.

Katri ehdotti, että paistetaan iso pitsa. Kaikkien katseet kääntyivät

jälleen meribiologiin. Todellakin, Lasse muisti lukeneensa, että

tonnikala, anjovis, mozarella -pitsa runssaalla valkosipulilla on

Tappajahain suurinta herkkua.

Aulis oivalsi että da, da daa. Kapteenin hytissä on rommia jolla voimme

käynnistää apugeneraattorin jotta saamme pitsan paistettua.

Kun pitsa oli valmis ripusti Jarkko sen pukspröötin nokkaan. Antti oli

tehnyt etupurjeen skuutista lasson. Apinamaisella taidolla hän lassotti

valaan juuri kun se oli iskemässä hampaansa pitsaan. Jari on kiinnittänyt

skuutin etu knaapiin niin että valas ei aivan ylettynyt nappaamaan pitsaa.

Helena nytkähti liikkeelle.

Pertsa pudotti auringon sekstantilla pari kertaa horisonttiin ja muutaman

laskutoimituksen jälkeen ilmoitti, että pitsaa on siirrettävä neljä

astetta styyrpuuriin.

Kapu sanoi, 60 astetta, Horta ja hymyili hieman”.

Käänsi kylkeä ja löin nenäni yölamppuun. Huomasin nukkuvani kajuutan

seinällä. Ajattelin tyytyväisenä: paarpuurin halssi, tuulta yli kymmenen.

matka kohti Hortaa etenee suunnitelman mukaan.

Hyvin seinällä nukutun yön jälkeen kiipesin kannella. Sää oli edelleen

mitä parhain, aurinko porotti kirkkaana ja horisontti oli ylämäessä, aivan

liian korkealla niin kuin Dalin maalauksissa. Surrealistia.

Terveisiä kaikille Suomeen, erityisesti Isälle ja Iinalle.

Jussi Helenalta

Antti-Apina aamunkoissa

PS

Siinäpä tarinata kerrakseen kuvataiteilijamme Jussin kertomana.

Mielessäni näen, mitenkä Jussi Costa del Soliin, Espanjan kotinsa pihalla

hyppää Super Bikensa satulaan ja ajaa taiteilijan lookiin kuuluva kirjava

kaulaliina ja vaaleat kutrit kypärän alta hulmuten halki Euroopan. Ja

mitenkä Tallinnan vanhan kaupungin kapeat keskiaikaiset kadut kaikuvat

hänen kurvaillessaan bikellaan Tallinna ateljeekotinsa sisäpihalle.

Sisään päästyään hän huuhtelee Euroopan autobahnien pölyt kurkustaan

kylmällä Sakulla ja Jägermeisterillä. Kodikas röyhtäisy. Ja Wohl ja sitten

töihin.

Taiteilija astuu ateljeensa puolelle. Pukeutuu öljyvärien tuhrimaan

valkoiseen taiteilijantakkiinsa ja asiaankuuluvaan, imagoa korostavaan

baskeriin. Jussi levittää kookkaan kankaan telineeseen. Pohjaa sen. Sitten

taiteilija asettaa kattavan kirjon öljyvärituubeja pöydälle. Ottaa paletin

käteensä ja on valmis syvän inspiraation valtaamana aloittamaan

intensiivisen maalaussession. Työskennellessään taiteilija hyräilee

hiljakseen. Suorastaan meditatiivinen inspiraatio pakottaa taiteilijan

välillä innostuneeseen hymyyn. Välillä hän höpöttää yksikseen. Taiteilija

vaikuttaa selvästikin tyytyväiseltä työn edistymiseen ja tulokseen.

Pitkään työskenneltyään hän on valmis esittelemään aikaansaannoksensa.

Työ on surrealistinen. Se esittää Taiteilija unessa näkemää absurdia

kohtausta kuunari Helenalla, keväisellä Atlantilla. Ystävät katselevat

työtä haltioituneina. Fantastico, Bueno, he toteavat espanjaksi

muistellessaan taiteilijan esikuvaa, suurta, kaikkien aikojen suurinta

surrealistia, espanjalaista Salvador Dalia.

Tyytyväinen taiteilija irrottaa työn telineestä hellävaraisin ottein.

Pakkaa sen kuljetuskuntoon.

Työ kainalossa Jussi kävelee satamaan. Ostaa piletin Helsinkiin. Matkustaa

sinne poikani, taidekauppias Jyrkin luo, asettaakseen uusimman luomuksensa

näytteille tuttavansa ja ystävänsä tiloihin. Myös taidekauppias on

haltioitunut nähdessään taiteilijan, suuren inspiraation vallassa

maalaaman, surrealistisen mahtityön.

Lehdet kirjoittavat uudesta suuresta suomalaisesta surrealistista,

taiteilija Jussista. Uusi Dali on löytynyt Suomesta.

Eikä aikaakaan kun kaupan ovella on päivästä toiseen katkeamaton jono.

Kaikki haluavat nähdä tuon suuren taiteilijan uskomattoman työn.

Kaikki huippugalleriat kilpailevat siitä kuka saa sen seuraavaksi

näyttelyynsä.

Syksyllä surrealistinen merkkiteos myytiin Lontoossa, Sothebyn

huutokauppakamarin vuoden päähuutokaupassa kaikkien aikojen hintaan. Teos

päätyi Madridiin, Espanjan kansallisgalleriaan. Siellä se sijoitettiin

yhdessä kaikkien aikojen surrealistin, Salvador Dalin kuuluisimpien töiden

kanssa pääsaliin.

Tämä vielä fiktiivinen kertomus voi joskus olla täyttä totta. Onnittelut

ekonomi Jussille , että on rohjennut ottaa ratkaisevan askeleen

kuvataiteiden pariin. Jättää yrittäjän oravanpyörä ja antautua vapaaksi

taiteilijaksi.

Mitenkä Jussin t-paidassa lukikaan? ”Altistu uudelle” (tai jotain sinne

päin”

Kippari ja taiteiden rakastaja Rami

Torstai, 31.3. ja kello noin puoli kaksitoista päivällä eli lounasaika.

Onnistuneen vendan jälkeen ajelemme nyt suuntaan 030 kohti Azoreita, jonne

on matkaa vielä jäljellä kolmisensataa merimailia. Kahden viimeisen

vuorokauden aikana Atlanttimme sää on muuttunut lopulta hieman

dynaamisemmaksi, aallot kasvavat ja sadettakin saatiin mm. koko tämän

aamun ajan. Tuulen nopeus on puuskissa lähestynyt jo paria kymppiä, mikä

ilahduttaa solmuennätysten tavoittelijoita... Öisessä vauhtipörssissä

kärkipaikan otti Esa tyylikkäällä 12,7 solmun lukemalla, jättäen oman

vahtivuoromme toistaiseksi pronssille (Samu 11,7 ja allekirjoittanut 11,6)

Kahden ensimmäisen viikon leppeät kelit ovat olleet yllätys käytännössä

kaikille matkalaisille. Seilaamisen ja auringonoton yhdistelmä on toki

ainutlaatuista luksusta, mutta meripäivien karttuessa alkoi

oppilasmiehistössä selvästi havaita tietynlaista turtumista tasaiseen

menoon. ”Kun olet astunut purjealukseen, olet jo perillä” on kippari Ramin

mieleen painunut viisaus viime reissultani v.2008, ja sen allekirjoitan

varauksettomasti. Päivämäärät menettävät merkityksensä, enkä ole ollut

alkuunkaan selvillä kulloinkin kuluvasta viikonpäivästä - ellei ruokalista

anna siitä jotain vihjettä, kuten tänään hernekeiton muodossa. Letuista

suuri tunnustus Jarkolle (joka äsken karjahteli keinuvassa byssassa kuin

haavoittunut leijona, taikinan levitessä hellalle :) Hienoja ja yhteen

hiileen puhaltavia toimijoita ovat kaikki vahtivuorot täynnä, on ollut ilo

matkustaa tällaisessa seurassa.

Joka tapauksessa siis voimistunut tuuli ja kantta puhtaaksi pyyhkivä

aallokko virkistää selvästi purjehtijain sielua ja ruumista… Aamun

tihkusateessa ihastelimme taas delfiinien (short-beaked common dolphin

Delphinus delphis, tarkistan suomenkieliset lajinimet sitten kotona)

virtuoosimaista koreografiaa Helenan keula-aalloissa - mitäköhän nuo

vähintään ihmisen aivokapasiteetin omaavat nisäkkäät mahtavat tämmöisestä

aluksesta tuumailla? Ja yöllä näkymä kajuutan ovelta peräkannelle oli kuin

sadusta: vain mittareiden valaisema ruorimies ”lenteli” aallonharjalta

toisella, sysimustan taivaan ja merenpinnan loistavan planktonin

ristivalossa. Onneksi oma matkani (kuten myös 8 muun oppilaspurjehtijan)

jatkuu vielä Azorien jälkeenkin, toivottavasti entistä monimuotoisempien

merielämysten merkeissä

Jaahas mutta nyt kannelle, josta ryhmämme - myös apinavahdiksi nimetyn -

nuoremman polven kiljuminen jo kantautuu korviin… Terveiset tutuille ja

tuntemattomille blogin lukijoille, sekä lämpimät synttärionnittelut

veljentyttärelleni Sonjalle Heinolaan ensi lauantaille!

täältä ikuisuuteen terv. Lasse ja vahti IV

PS.

Lasse, tuttu purjehtijaystäväni. Lasse oli mukanani muutaman lukio-

oppilaan kanssa kesällä 2008, purjehtiessamme Helenalla Göteborgista

huippuvuorille. Silloin opin tuntemaan hänet asiantuntevana biologina ja

innostavana opettajana. Muistelen niitä hetkiä, kun Lasse oppilaineen

tutki, analysoi ja kuvasi hänen merestä keräämiään, Atlantin ja Pohjoisen

Jäämeren luontoon kuuluvia meren kasveja ja pohjan elollista elämää,

meritähtiä, kotiloitan äyriäisiä ja muita rapuja sekä mitä kummallisimpia

otuksia joita hän oli haaviinsa kerännyt.

Innostuneena seurasin itsekin noita Lassen oppituokioita joilla oma

merellinen maailmankuvanikin kasvoi aimo annoksen.

Tunsin suurta mielihyvää Lassen ilmaantuessa mukaani jälleen tälle uudelle

matkalle. Ystäviä on aina hauska tavata

Tosiaan. Pari viimepäivää ovat olleet purjehduksellisesti

mielenkiintoisimpia tällä legillä. Viimeöiset ukkosluonteiset sadekuurot

antoivat navakkuutta tuuleen ja vauhtia muuten niin yksitoikkoiseen

lenssin seilaamiseen.

Puolelta päivin kohtasimme rajumman sateen, joka nosti tuulen kovaksi ja

samalla se kääntyi lännen puolelle. Koska ilmassa oli ukkosen uhkaa,

laskimme isonpurjeen ja jatkoimme ainakin toistaiseksi matkaa

Staysaileilla.. Hyvä näin, sillä äsken sadekuuro nosti tuulen aika ajoin

myrskylukemiin, niinpä Samu pani tauluun nopeuspohjat, 13 kn ja vain

kahdella keulapurjeella. Kivaa menoa.

Olemme jo luopuneett aprillipäivän ETA:sta. Uskonkin kiinnittävämme

Hortaan lauantaina 2.4. aamupäivällä.

”Sataa, sataa, ropisee. Pili pili pom”

Hyvää aprillipäivää ilman kepposia

Kippari Rami

1.4. Lounasaika, jossakin päin Atlanttia

Se olisi sitten minun vuoro kärsiä tämä ”rangaistus”, jota myös blogin

kirjoittamiseksi sanotaan.

Eilis iltainen merivahti hujahti melko vauhdilla ohi. Itse sain

etuoikeuden olla pelkkänä turistina ja istua rauhassa (ja palella)

sitloodassa. Jotkut vielä jaksavat nauttia ruoriin pääsystä, itselle kun

se alkaa olemaan välttämätön paha jota vältän jos mahdollista.

Merivahdin jälkeen uni maistuikin taas ja aamulla olikin tiedossa

aamiaisen valmistus. Ensimmäinen puuro maistui taas tiskiaineelle. Otto

ripeänä kaverina keitti uuden puuron ja näin Miikkakin sai mielenrauhan.

Samaan aikaan Heidi yritti opettaa allekirjoittaneelle leipomista,

lahjakkaana oppilaana opitut asiat on jo unohdettu joten taidan joutua

kertauskurssille vielä ennen Cherbourgia. Sämpylöiden paistumista

odotellessa tuli jälleen delffiini nopeasti morjestamaan meitä, katosi

yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Yllättäen ne kamerat on aina jossain

punkan alla, akku irti ja objekti kadoksissa silloin kun niille oikeasti

jotain käyttöä olisi.

Erinäisiä aprillipilojakin on ollut päivän aikana. Esim. Pertsa oli saanut

faksin, jossa valtameripurjehtijat aloittavat lakon ja purjeet olisi

laskettava alas. ”Apinavahdin” Antille tuo meni läpi ja sitä sai olla

repimässä pois purjeista ja selittää sen olleen vain aprillia.

Nyt taas kannelle ihmettelemään mistä aallot tulee ja minne niillä on aina

niin kiire.

Terkkuja vielä kaikille tutuille, erityisesti Saaralle, Luukakselle,

Jerelle ja Villelle. Nähdään pääsiäisen jälkeen. =)

Topi, 3.vahti

PS

Loppusuora on alkanut. Horta lähestyy mukavaa vauhtia. Alussa otin

ylväästi tavoitteeksemme, että olisimme viimeistään Aprillipäivänä

Azoreilla. Seilasimme kuitenkin ilman reaaliaikaisia säätietoja, tuon

pahuksen sääfaxivempaimen sanottua irti sopimuksensa heti alku matkasta.

Niinpä emme päässeet kaikkien valtamerisailoreitten tapaan tarkasti

poimimaan noita paapuurissa taivaltavien matalapaineitten häntiä.

Nyt, perjantaina, iltapäiväkaffeen aikana, on meillä matkaa Hortaan 130

mailia. Etenemme mukavaa, runsaan kahdeksan solmun keskivauhtia, joten

näyttää että töijaamme juuri ennen aamuhämärää. Ensimmäinen osio on

silloin takana.

Kun tuossa aamupäivällä kuuntelin tuon Topin mainitseman ”apinavahdin”

kollegiaalista keittiötyöskentelyä, niin ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi

toverit ovat vahdille tuon nimen antaneet. Sellaista lauman keskinäinen

äänekäs ja vauhdikas ilonpito oli, että sen voi ymmärtää vain Korkeasaaren

apinatalossa vierailtuaan.

Anyway, kiitokset ”alfauros” Samulle, Nasse sedälle ja muille lauman

jäsenille. Sen parempaa lihamakaronilaatikkoa en itsekään olisi saanut

aikaan. Nam Nam.

Topi kertoi edellä yhden aprillipilan. Kerronpa vielä toisen. Merituuli on

aina halukas keskustelemaan kohtaamiemme alusten kanssa. Aamupäivällä

Helenaa kutsui ”M/S Kicky Ship”. ”Aluksen seurankipeä vahtipäällikkö,

mistä lie tiennyt Merituulen olevan TS Helenalla, kutsui meitä radiolla,

pyytäen saada keskustella viehättävän miss Merituulen kanssa.

Sankarittaremme kipittäessä ylämessin radioasemalle, oli sinne kerääntynyt

joukko miehistöämme. Hihitellen kuuntelimme keskustelua. Myöntää täytyy,

että Merituulen kummastelevan hämmentynyt ilme kertoi että tilanne on

jotenkin absurdi. Jätskitreffit Hortaan kuitenkin pitkässä keskustelussa

sovittiin, vaikka neiti Merituuli kertoikin hänellä olevan täällä jo 15

komeaa miestä.

Täytyy kertoa, että ”M/S Kicky Ship”, alias täkkärimme Didi hoiti

perämessin käsi VHF:stä roolinsa kadehdittavan tyylikkäästi. Ei kun

radioteatteriin vaan duuniin. ”Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..”

Että tällä lailla matkamme täällä sujuu, ja kivaa on.

Muutamalla alkaa jo haikeus painamaan, heidän joutuessa jättämään tämän jo

kodiksi muodostuneen kuunarimme Hortassa. Kotona heitä kutsuvat työt ja

muut velvoitteet. Onneksi meille jää vielä monta yhteistä päivää

vietettäväksi tuolla hienolla saarella.

Kahdeksan joukostamme jatkaa seuraavalle legille Ranskan Cherbourgiin,

sateenvarjojen kaupunkiin.

Nyt on tosiaan blogikierroksemme kertaalleen läpikäyty. Kaikki ovat

työstäneet vähintään yhden juttutuokion.

”Noo voinhan mie nyt yrittää” vastasi hiljainen Topi, joka ei yleensä

turhia haastele, kun totesimme nyt tulleen hänen vuoronsa.

Kiitokset Topille ja kaikille aikaisemmille kirjoittajille Huomenna

uudelle kierrokselle.

Lopuksi täytyy todeta, että sää on todella viilentynyt näiden seilaamiemme

parin viikon aikana. Kun lähtiessämme päivälämpötilat kipusivat

kolmenkymmenen tuntumaan, niin nyt pyöritään tuskin kahdessakymmenessä

asteessa. Myös merivesi, joka oli +26 asteissa St Maartenin

ankkuripaikalla, on nyt jo alle 13 asteista. Viime yönä oli lämmityslaite

käytössä ensimmäistä kertaa sitten syksyn jälkeen.

Että kotiin päin ollaan tulossa.

”Meren yllä on tähtien vyö, pois on ankeus harmaa…..”

Kippari Rami

Hyvät ystävät

Purjehdus 1073 on päättynyt ja kirjoitan viimeistä blogitekstiäni. Sain

viettää kanssanne unohtumattoman kolmeviikkoisjakson. Sain purjehtia

kanssanne yli Atlantin, Saint Maartenilta tänne Azoreiden Hortaan,

valtameripurjehtijoiden mekkaan.

Te olitte ihana miehistö. Meillä oli epätavallisen mukavat alkukevään

säät. Emme kokeneet yhtään ajankohdalle ominaista kevätmyrskyä. Saimme

purjehtia leppeissä ja lämpimissä maaliskuun tuulissa. Saimme nauttia

auringosta. Saimme kokea, mitä valtameripurjehdus parhaimmillaan on.

Meistä kasvoi kiinteä joukko ystäviä.

Eilen illalla, viettäessämme yhteistä päättäjäispäivällistä, saitte Te,

rakkaat ystävät minut iloisemmaksi kuin pieni lapsi Joulu aattona.

Olitte aistineet minun sentimentaalisen luonteeni, ja sen myötä rakkauteni

taiteisiin ja musiikkiin. Olitte hankkineet minulle lahjaksi hienon ja

arvokkaan iPod Nano soittimen! Voitte rakkaat ystävät uskoa, että tuotitte

minulle suuren nautinnon. Arvokas lahjanne tulee taatusti viihdyttämään

minun yksinäisiä hetkiäni. Sitä kuunnellessani tulen aina muistamaan

teitä, purjehduksen 1073 ihania ystävia suurella lämmöllä.

Vielä kerran kiitokset ja mukavaa Suomen kevättä.

Kippari Rami