5.9. 2010 Trisuli-joki, Nepal

Olin ennen Chitwaniin lähtöä sopinut erään melontayrityksen kanssa10 päivän eeppisestä koskimelonnasta Sun Kosi -joella, Tiibetin rajalta alas aina Intian rajalle asti. Yöt viettäisimme mukana olevan kumilauttaporukan kanssa hiekkarannoilla nuotioiden äärellä, aitoon erähenkeen. Jos joki kävisi liian rajuksi taidoilleni, voisin aina siirtyä pahimmiksi osuuksiksi lautan kyytiin. Olin tuosta reissusta kovin, kovin innoissani. Pettymykseni oli melkoinen, kun retkeä edeltävänä päivänä sain kuulla, että lauttakunta olikin jo lähtenyt edellisenä päivänä ilman minua. En tiedä oliko kyseessä valkoinen valhe, sillä myöhemmin sain kuulla että joki on tällä hetkellä monsuunisateiden takia niin villinä, ettei yksikään toinen yritys edes yritä laskea sitä!

Kiertelin epätoivoisena kaikki Kathmandun melontayritykset. Kukaan ei pystynyt tarjoamaan ensimmäistäkään reissua, joka olisi lähellekkään tuota menettämääni. Jouduin tyytymään 3 päivän ”kajakkiklinikkaan” Trisuli-joella. Kajakkiklinikan ideana on opettaa kädestä pitäen koskimelonnan jalo taito, aidossa ympäristössä. Sinänsä kajakkiklinikan ajatus sopi minulle hyvin. Vaikka olen jo melko kokenut merimeloja, ovat kosket aivat oma ympäristönsä, ja jouduin myöntämään ymmärrykseni esimerkiksi oikeasta taktiikasta ja vedenliikkeiden lukemisesta vähintäänkin rajalliseksi. Kajakkiklinikkaa varten valitaan oppilaan taidoista riippuen sopiva joki, minun kokemuksella siis Trisuli, joka on tähän aikaan vuodesta 3 tai 4 -luokkaa, eli melkoisen raju ja vaarallinenkin. Low seasonin takia mukaan ei saada muita oppilaita, joten lähden joelle yksin kahden paikallisen ohjaaja/ turvamelojan kanssa.

Matkaan lähdetään jo tutulla Chitwanin bussilla, jonka katolle köytämme kajakit, melat ja tarvikekassit. Kolmen tunnin päästä olemmekin jo joella katsastamassa, minkälaiset taitoni todella ovat. Jo ensimmäinen tunti ”suvannossa” osoittaa, että joki on todella voimakkaalla päällä, pelkästään rantasuvannossa paikallaan pysyäkseen pitää tehdä todella voimakkaasti töitä. Lounaan ja pienen eskimokäännöksen hiomisen jälkeen onkin aika lähteä alas jokea. Virtaan siirtyminenkin vaatii oikean tekniikan, ensi yrityksellä tasapainon pitämisessä on tekemistä. Päävirtaan päästyämme maisemat alkavat vaihtua hurjaa vauhtia, adrenaliinia erittyy verisuoniin. Suusta pääsee alkukantainen riemunkiljaisu. Ji-ha-haaa! Tämähän on hauskaa! Muutama kilometri myöhemmin on hiukan hiljaisempi kohta, keräänymme yhteen kommentteja ja lisäopetuksia varten. Ohjaajaa kuunnellessa en huomaa pientä sivujokea, josta purkautuva vesi sinkauttaa kajakin yht'äkkiä sivuttain päin vedessä olevaa melaa. Fysiikan lakien mukaisesti tuosta seuraa voimakas vääntö, joka kiepauttaa minut hetkessä ylösalaisin. Vaikka yllätynkin, pystyn pysymään rauhallisena ja kiepautan itseni takaisin pystyyn (ainakin omasta mielestäni) kauniilla eskimokäännöksellä, ensimmäisellä jonka olen joutunut tositilanteessa tekemään. Ylpeänä näytän ohjaajille peukkua ja irvistelen typerästi. Ohjaajatkin ovat selvästi innoissaan huomatessaan, etteivät joudu koko ajan valvomaan tekemisiäni ja innostuvat tekemään temppuja päästessään pitkästä aikaa melomaan, monsuuniaikana monikaan hullu ei maksa melomaan lähtemisestä. Vain vaarallisimmissa paikoissa he vakavoituvat ja antavat tarkat ohjeet oikeasta tekniikasta. Huomaan heidän pitävän minut näissä paikoissa turvallisen lähellä itseään. Hyvä muistutus, että huvissamme on vaaransa. Vilkuttelemme lapsille jotka kerääntyvät rannoille kannustamaan meitä. Olo on sankarillinen. Päivän 10 kilometrin melonta päätetään yksimielisesti tuplata ennen kuin palaamme avolava-autolla takaisin lähtöpaikkaan. Niin hauskaa kuin melonta onkin, rupeaa se iltaa kohden jo tuntumaan selvästi jäsenissä. Merimelontaan verattuna vaadittavat liikkeet ovat paljon rajumpia, ja koko ajan pitää olla valmiina korjausliikkeisiin. Meren aallokon tasainen, ennakoitava rytmi puuttuu tyystin. Ero on kuin maratonilla ja jalkapallolla. Pystytämme leirin maantien varteen jalkapallokentälle, normaalisti käytetty hiekkaranta on nyt monsuunin aikana joen valtaama. Yksinkertainen melojen varaan pingoitettu suoja ei lupaa kovin mukavia yöunia, jos yöllä alkaa sataa. Kuten alkaakin, ja kaatamalla! Yö kuluu rauhattomasti, tuulen suunnasta riippuen joudumme vaihtamaan muutaman minuutin välein paikkaa ja asentoa suojautuaksemme sateen roiskeilta. Välillä suojan päälle kasaantuu kymmeniä litroja vettä uhaten sortaa koko leirimme. Aamulla tunnen oloni väsyneeksi ja jäykäksi. Edes aamuveryttely ei saa ruumista heräämään. Ei hyvä, edessä on pitkä päivä vaativissa koskissa! Pääsemme tuskin liikeelle, kun joudun hiukan sivuun oikealta linjalta ja ajaudun suureen pyörteeseen, joka imaisee kajakin veden puoliksi alle ja vääntää sen kyljelleen ja edelleen ylösalaisin, mela ei löydä tukea alaspäin syöksyvästä vedestä. Pyörteen imu on julma, eskimokäännösyritykset ovat epätoivoisia. Ehdin kuitenkin pään käydessä pinnassa nähdä, että oppaat lähestyvät. Jään odottamaan T-pelastusta, jossa toveri tuo kajakkinsa keulan tueksi, josta käsin ponnistamalla epäonninen (lue: typerä) meloja pääsee takaisin oikein päin. Sekunnit tuntuvat tunneilta, yritän pysyä rauhallisena ja muistaa että kajakissa pysyminen on ehdottomasti helpoin tapa pelastua. Juuri kun tunnen kajakin turvallisen keulan kädessäni, polveni luiskahtaa pois tueltaan ja aukaisee aukkopeitteen päästäen veden syöksymään kajakkiin. Olen jo oikein päin mutta ohjaaja joutuu käskemään minut uimasille, jotta voimme hinata puolittain uponneen kajakkini rantaan. Ohjaajan kajakin perästä yhdellä kädellä roikkuen, oma kajakkiani toisessa hinaten lähestymme hitaasti rantaa. Virta vie meitä auttamatta mennessään, koski jos toinenkin ehtii mennä ohi ennen kuin pääsemme virrasta rantasuvantoon. Tunnen itseni typeräksi ja haluaisin kadota maan rakoon, mutta ohjaajat lohduttelevat ja kertovat noin käyvän jokaiselle jossain vaiheessa.

Matka jatkuu ja huomaan uimamatkan saaneen ruumiin taas vetreäksi. Ohjaajat käskevät minun tehdä pari eskimokäännöstä, jotka onnistuvatkin nyt paljon paremmin kuin äskeisessä kurimuksessa, ja saan taas itsevarmuuteni takaisin. Päivän aikana laskemme noin 40 km matkan, laskua tuolle matkalle kertyy kuulemma noin 300 metriä. Yön sateet ovat saaneet joen raivoamaan vielä rajummin kuin edellisenä päivänä, tunnetilat vaihtelevat euforisesta epätoivoiseen. Lounastauolla huomaan puristaneeni melaa niin, että käteni tärisevät ja peukalontyvet ovat kipeänä. Matkan jatkuessa yritän rentoutua, mutta olen silti todella onnellinen kun saavumme iltapäivällä leiripaikkaamme. Kieltäydyn kohteliaasti mutta tiukasti tarjotusta lisäharjoituksista ennen auringonlaskua, kaivan varpaani syvälle rantahiekkaan ja olen tyytyväinen tukevasta kamarasta.

Myös toisena yönä sataa, nyt edes siirtyminen kauemma telttakankaan reunasta ei auta. Rantahiekalle ropsahtavat raskaat pisarat nostavat maasta hiekanjyväsiä, ja aamun sarastaessa makuupussini ja kasvoni ovat kuorrutetut paksulla kerroksella märkää hiekkaa. Voi surkeutta, ei auta kuin etsiä puolisokeana rantalammikko, jossa pystyy pesemään suurimmat hiekat silmistä. Siirrymme lähikuppilaan varhaiselle aamupalalle, ankea tunnelma rupeaa pikkuhiljaa aukeamaan kun saamme pestyä pahimmat hiekat pois vesihanan alla. Sadekin alkaa hellittämään, siis vielä vesille! Viimeinen päivä on selvästi rauhallisempaa osuutta, keskitymme lähinnä temppuilemaan ja valokuvailemaan. Jo pari tuntia myöhemmin joudumme nousemaan rantaan ja edelleen bussin kyytiin. Paluumatkalla katselen raivoavaa jokea ja ihmettelen olinko todellakin hetki sitten tuolla kuohuissa?