La Paz, Bolivia

Buenos Airesista lähdettyäni tavoitteenani oli päästä mahdollisimman nopeasti ylös Andeille. Ylös viileään vuoristoilmaan, pois kaupunkien pakokaasuista ja Pampan painostavan kosteasta helteestä. Jo ensimmäinen yöbussi tuo minut Saltaan, 2000 metrin korkeuteen lähelle Bolivian rajaa. ”Kauniina Saltana” tunnettu kaupunki on siisti, eurooppalainen ja kovin turistinen. Parasta kaupungissa on saksalaiset puolihullut veljekset Heiko ja Jan, joiden kanssa huomaan jakavani saman matkasuunnitelman, ainakin alkumatkasta. Haiko innostuu kerrottuani tulevasta Atlantin ylityksestäni, ja päättää myös buukkautua Helenan kyytiin.

Ylitämme veljesten kanssa Bolivian rajan ilman suurempia ongelmia, mitä nyt paikalliset rahanvaihtokurssit nostavat karvat pystyyn. Virallinen kurssi dollarille on noin 7,0, mutta rajalla pahimmillaan 4,1. Ensimmäinen majapaikkamme Boliviassa on Tupizassa, 2900 metrin korkeudessa. Täältä aiomme hankkiutua ”southwest tourille”, joka kiertää 4 päivää jeepeillä Bolivian luoteisnurkan luonnonihmeiden keskellä. Ennen sitä käymme kuitenkin päivän ratsastamassa ja ajelemassa polkupyörillä alamäkeen. Erityisesti ratsastus samoissa vilin lännen aavikkomaisemissa, joissa Butch Cassidy ja Sundance Kid saivat surmansa on hieno kokemus. Päivä on niin hieno, että myöhästymme tunnin paluussa ja missaamme tapaamisen jeeppiimme tarvittavan 2 hengen täydennysosaston kanssa. Heiko paikkaa tilanteen näppärästi nappaamalla norjalaiset Madin ja Christinan mukaamme suoraan kilpailevan matkajärjestäjän toimistosta. Toimistotäti näytti meille erittäin hapanta naamaa tuon tempun jälkeen.

Southwest tour, mitä tuosta osaisi kertoa? Neljä päivää jeeppiajelua 4200-5000 metrin korkeudessa, taas kerran hulppeat vuoristomaisemat (olen ihan pilattu liian hyvillä maisemilla). Kelit ovat kovin epävakaita, mitäs lähdimme sadeaikaan liikkeelle. Avarassa maisemassa näkyy yleensä ainakin yksi ukkosmyrsky, öisin sataa jatkuvasti. Välillä polttavan kuumaa, seuraavana hetkenä kylmä tuuli saa tärisemään. Välillä pysähdymme ihmettelemään laamoja, vuoristolaguuneja, kivimuodostelmia, geysirejä tai pulahtamaan kuumaan lähteeseen. Matkan aikana opetan Heikolle purjehdussuomea Helenan purjehdusta varten, tytöt nukkuvat tai laulavat backstreet boysia ja kokkimme Mama Estanis höpöttää jatkuvasti kuskillemme. Erinomaisen road trip-tunnelma siis. Maman, tuon knallipäisen, jatkuvasti puhuvan tai ainakin hymyilevän isoäidin seuraaminen onkin hauskinta koko matkassa. Mamalta löytyy aina keksejä tai tikkareita kun matkalaiset väsähtävät tai nälkä alkaa kurnia vatsassa. Ipodin käyttökin näyttää onnistuvan tottumuksella. Tourin kruunaa käynti Salar de Uyunilla, 1200 km2:n suola-aavikolla, jonka sateet ovat peittäneet parin sentin vesikerrokseen. Kävelen yksin paljain jaloin aavikolle, tunnen käveleväni vetten päällä ja nautin maiseman suuruudesta.

Tourin jälkeen suuntaan Sucreen, Bolivian perustuslailliseen päkaupunkiin (La Paz on pääkaupunki ”de facto”). Sucre on myös Unescon maailmanperintökohde, koloniaalisen ajan jäänne valkoisine palatseineen ja mukulakivikatuineen. Vietän pari mukavaa päivää Martinin ja Jasminin kanssa kahviloissa notkuen, latautuen ja pikkukaupungin miellyttävän hitaasta rytmistä nauttien.

Kohtaamme Veljesten kanssa taas täällä sateisessa La Pazisissa. Maailmassa ei taida olla toista kaupunkia mihin tätä voisi verrata. La Paz sijaitsee 3600-3900 metrin korkeudessa syvässä laaksossa, ollen näin maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki. Keskusta 70-luvun pilvenpiirtäjineen on alhaalla laaksossa ja lähiöt kiipeävät laakson molemmille seinämille, joten lähes kaikkialla voi nauttia erikoisista kaupunkinäköaloista.

Ja kun La Pazissa ollaan, kuka voisi olla ajamatta polkupyörällä ”maailman vaarallisinta tietä”? Tie lähtee lähteestä riippuen 4600-4300 korkeudesta ja laskeutuu 67 km matkalla 1200 korkeuteen. Alkupisteessä lämpötila on lähellä nollaa, alhaalla viidakossa yli 30 astetta. Tie ei enää ole päätie, vastaan tulee ainoastaan satunnaista paikallisliikennettä, mutta sekin on paljon kun lasket viisikymppiä lasissa 3,2 metriä leveätä huonokuntoista soratietä, jonka reunalta avautuu usean sadan metrin vapaa pudotus! Meidät varustetaan matkaan kohtuullisen hyvillä täysjousituspyörillä, kypärillä, suojalaseilla, reisi- ja kyynärsuojilla sekä suojahaalareilla. Ja sitten matkaan! Alkumatkan harjoittelemme uudella - varsinaisen ”kuolemantien” korvanneella – asvalttitiellä. Pääsemme laskettelemaan sen mitä pyörässä vaihteita riittää ja ohittelemaan kuormureita tiukoissa mutkissa. Tunnin päästä siirrymme varsinaiselle ”kuolemantielle”. Vatsassa kirpaisee mukavasti kun näemme ensimmäisen kerran tuon vuoren rinteeseen kaiverretun uran.

Vaarat unohtuvat kun keskitymme laskuun ja vauhti alkaa kasvaa alun varovaisen totuttelun jälkeen. Oppaammekin innostuvat ja päästelevät menemään sydämensä kyllyydestä, hyppien ja temppuja tehden, vaikka ovat laskeneet tämän saman reitin satoja kertoja aiemminkin. Lopulta huomaan olevani ainoa joka pysyy heidän vauhdissa. Itseluottamukseni kasvaa kun alan tottumaan pyöräni käytökseen ja adrenaliini veressä antaa sopivasti lisäpotkua. Päästelen viimeisen jyrkän ja kapean pätkän niin lujaa kuin ikinä pystyn, täällä alemmalla osuudella ei ole enää vaarallista pudotusta tien sivusta, vain muutamia metrejä. Kanat ja koirat vilahtelevat silmäkulmasta ja naama vääntyy virnistykseen. Tie on veden syvään uurtama ja täynnä isoja irtokiviä, tiukat käännökset seuraavat toisiaan. Mikä voisi olla hienompaa! Perillä alhaalla odottaa selvitymisoluet, hiukan myöhemmin buffet-lounas ja uima-allas. Tunnelma on korkealla, jokainen tuntee olevansa kovin,kovin elossa hurjan laskun jälkeen. Olut maistuu ja salsa saa lanteet hytkymään. Elämää parhaimmillaan!